Herra Väinämöinen ei ole enää runoilija — hän on
hoivatyöntekijä Tampereen sairaalassa, jossa
kahdeksan vanhaa miestä unelmoivat jääneenään
talvisodan kylmästä rannasta. Heidän kielellään
on jäänyt vain sanoja, joita ei voi sanoa.
Säännöksessä: kukaan ei saa laulaa Kalevalan
runoja. Ei kirkossa, ei sairaalassa, ei metsässä.
Se on kielletty ase. Sotien jälkeen valtio teki
siitä lainsäädännön: muisti oli turvallinen vain,
kun se oli hiljainen.
Kymmenen vuotta sitten, kun Väinämöinen löysi
vanhan naisen metsän reunalla, hän koki, mitä
säännös tarkoittaa. Hän oli kuullut runon, jota
ei pitänyt kuulla — se oli kuin puu, joka kasvaa
kääntäen sydämen. Nainen, joka tiesi runon
täysin, oli kuollut ilman sanaa. Hänen suulla
oli jäänyt vain metsän tuuli.
Tänä syksynä, kun ensimmäinen lumipeite peitti
JärviSuomen, Väinämöinen lähtee pois sairaalasta.
Hän ei ole lähtenyt hoitamaan. Hän on lähtenyt
hakemaan. Hän tietää, että runo on vielä
olemassa. Se on haudattu Kainuun metsiin, missä
talvisodan partisaanit käyttivät runoja
salaisina viesteinä. Kukaan ei ole käynyt siellä
vuodesta 1942. Kukaan ei ole elänyt siellä.
Hän kulkee yli kahdeksan tuntia, kädessään vain
kahviteräsflaakki, jossa on viimeinen kuumuus.
Hän ei ota kantaa, ei puhu. Metsä ei puhu. Se on
nähnyt, mitä valtio teki: puut katosivat, kylät
purettiin, muisti kaivettiin maahan. Mutta runo
ei kuollut. Se oli muuttunut. Se oli muuttunut
pimeydeksi.
Kun hän löytää vanhan, peitetyn kiven, jossa on
käärmeenmuotoinen kaiverrus, hän kohdattaa sen.
Pimeys ei ole vain puuttuminen valoa. Se on se,
mikä jää, kun muisti on kielletty. Se on se,
joka nousee, kun kukaan ei enää laula. Se on
Kalevalan viimeinen runo — ja se ei ole sanoja.
Se on hiljaisuus, joka syö.
Hän istuu kiven vieressä. Hän ei laula. Hän ei
itke. Hän vain odottaa. Kun ensimmäinen
taivaanvalo tulee, hän näkee: kivi on muuttunut.
Se on kasvanut. Se on muuttunut puuksi. Juuret
ovat syönyt maan sisään, lehdet ovat muuttuneet
vanhoiksi silmiksi. Se ei ole runo. Se on se,
mikä jää, kun runo on kielletty.
Hän palaa sairaalaan. Hän ei kerro kenellekään.
Hän ei laula. Hän ei itke. Mutta seuraavana
aamuna, kun vanha mies, joka oli kadonnut viikko
sitten, herää ja sanoo ensimmäistä kertaa
seitsemän vuotta: "Väinämöinen, laula", —
Väinämöinen ei vastaa. Hän vain kääntyy. Hän
kantaa veden kahvikuppiin. Hän antaa sen
miehelle.
Hän ei ole löytänyt runoa. Hän on löytänyt sen,
mikä sen sijaan on jäänyt. Pimeys, joka ei
tarvitse sanoja. Sisu, joka ei tarvitse kertoa.
Ja se on riittävä.
