Hän palasi vuonna 1946, silloin kun kaikki muut
olivat jo jättäneet kylän. Talvisodan jälkeen
kylä oli kuollut kuin metsänpäivä: kaksi taloa,
kaksi lasta, ja yksi saunatupa, jossa hänellä
oli työkalut ja kaksi paperia, joissa oli
piirros sähkölinjasta yli JärviKuusamon. Hän oli
insinööri, mutta ei uskonut enää koneisiin.
Uskoi vain siihen, että sähkö voisi pitää
ihmisiä elossa.
Kun hän asetti ensimmäisen pylönnin, kylän vanha
nainen sanoi: "Ei ole sähköä, joka ei ole saanut
taikaa." Hän ei vastannut. Hän tiesi, että
säännöt olivat: ei käytetä sähköä juhannuksen
yönä. Ei koskaan. Se oli sääntö, joka oli
kirjoitettu metsään, ei paperiin. Mutta hän ei
uskonut mytologiaan. Hän uskoi sisun.
Juhannuksen ilta tuli rauhallisesti. Pimeys oli
niin syvää, että kaksi viikkoa sitten hän oli
nähnyt valon, joka ei ollut tuli eikä tähti. Hän
asensi viimeisen johtimen, ja käsitteli kaapelia,
joka oli kääritty Kalevalan runoilla, joita hän
oli löytänyt vanhasta saunasta. Kun hän kytki
virtaa, ei ollut valoa. Ei kuormaa. Ei ääntä.
Vain pimeys, joka alkoi liikua.
Kuusi metriä korkealla oleva pylönnin kärki
alkoi valaista. Ei sähköllä. Ei polttoaineella.
Vaan valo, joka oli sama kuin se, joka oli
näkynyt järven yli 1940. Kylän vanhat olivat
tulemassa. Ei sanoen mitään. He olivat
kantamassa kivikirjaimia, joista oli hankaanut
jälkiä talvisodan kuolleilta. He laittivat ne
pylönnin perään.
Sähköverkko ei toiminut. Mutta valo toimi. Se ei
valaisen taloja. Se valaisi kadotetut nimet.
Jokainen kivi paljasti nimen, jota ei ollut
kirjoitettu muistiin. Hän seisoi kylmässä,
käsissään kaksi paperia, jotka olivat nyt tyhjiä.
Hän oli rakentanut sähköverkon — mutta se oli
muuttunut muistin verkoksi.
Hän ei nukkunut. Hän ei mennyt saunalle. Hän
istui järven rannalla, kun aurinko nousi. Pimeys
oli kulunut. Mutta se ei ollut kadonnut. Se oli
muuttunut. Hän tiesi nyt: sähkö ei pelasta
ihmisiä. Muisti teki sen. Ja juhannuksen taika
ei ollut taika. Se oli sääntö, joka ei salli
unohdusta.
Hän jätti työkalut. Hän alkoi kirjoittaa nimiä
puuhun.
