Kylmä talvi puristaa pohjoisen maat kovemmaksi
kuin koskaan. Maa on tyhjä: ruuhkia
viljelysäästössä, joka ei enää toimi. Järvet
jäätyvät kymmenen metrin syväksi, ja sammaleet
leviävät niin, että jokainen tunti on
pakkomielteinen puute.
Talvisota oli vielä viime vuoden kesä, mutta se
ei ole muistettu. Se on olemassa vain siinä,
mitä jäänyt maan alustalla: kaivannaiset, joista
ei löydy kehitystä, ja lapsia, jotka eivät tiedä,
mitä "valo" tarkoittaa.
Mies, joka ei saa nimeä, vie 120 kiloa jäätä
kantamatta – jälkiä varastoidusta vedenpinnasta.
Hän ei tarvitse elintarvikkeita. Hän nousee
päivän kohdalla vasta silloin, kun järven sydän
rikkoo.
Ilmastopakolaisuus ei ole muuttujaa: se on
maanmuutos. Kukaan ei enää rakenna uudelleen.
Vaikka maat kärsivät, ne eivät myöhästy. Ihmiset
ovat pelkästään säilyttäneet lihaksiaan, ettei
nälkä tunkeudu sydämeen.
Hän pysähtyy kahden kilometrin matkan päästä
suuresta metsästä. Maata on loppu, mutta hän
näkee: valo laskee alhaalta ylös. Ei aurinko. Ei
lamppu. Joku on syöttänyt valon tulemaan maan
alle.
Tässä hetkessä hän muistaa, mitä valo tarkoittaa
– ei pelkkää valaistusta, vaan sitä, että joku
joutui pitämään kynttilän syttyvän yhdessä hänen
kanssaan. Hän vetää ukkonuolen esiin, mutta ei
heitä. Hän polttaa käsissään olevan jäätä –
ensimmäisen kerran. Valo syntyy.
Se ei ole valo, joka kuvaa maata. Se on valo,
joka sanoo: minä olen täällä.
Kylmä ilmassa sulaa pieni pallo – ei lunta, ei
vettä. Tähän asti valo ei ollut mahdollista. Nyt
se on.
Hän ei tiedä, onko se kohta auki. Hän ei tiedä,
mikä on tarkoitus. Mutta hän asettaa jalansa
maahan.
Maan alle ei jää valoa – mutta nyt on.
