Mies kulkee kahdeksan kilometriä lumessa

Karjalan rajojen takana, pohjoisessa, missä

talvisodan pohjat ovat vielä kylmässä maassa.

Hän ei tiedä, miksi hän tulee — vain että

saunansa, joka katosi vuonna 1940, on palannut.

Ei rakennus, ei tuuli, ei jälki — vaan se on

siellä, kuten ennen, mutta sisällä on jotain,

mitä ei ole ollut koskaan: muistia, joita hän ei

ole elänyt.

Hän on yrittäjä, joka osti kaksi hevosta ja

rakensi saunan itse, ennen kuin sodan kylmä

käsitys vei kaiken. Nyt hän tulee yksin, ilman

suunnitelmaa, ilman toivoa. Vain siksi, että

kylässä, joka on nyt tyhjä, on kuultu viime

viikolla saunan savua — vaikka se on ollut

tuhottu seitsemänkymmentä vuotta.

Sauna on paikallaan, mutta kivi on kuumempi kuin

koskaan. Kun hän astuu sisään, hän ei kuule

ääniä. Hän näkee. Hänen isänsä, joka kuoli

pohjoisessa, kääntyy puoleen ja nostaa

kahvinmukin — mutta se on kylmä. Hän näkee

vaimonsa, joka oli kuollut raskaudessa, istuvan

penkillä ja kertoo hänelle, että heidän poikansa

ei ole kuollut — hän on mennyt etelään, mutta ei

koskaan ole kirjoittanut. Hän näkee kaiken.

Kaiken, mitä sota oli pyyhkinyt pois: rakkaus,

jota ei ollut koskaan sanottu, kyyneleet, jotka

eivät olleet koskaan valunneet, kylmä, joka ei

ollut koskaan ollut tarpeeksi kylmä.

Tämä ei ole taika. Taika on se, että se toimii.

Se ei tee ihmeitä. Se muistuttaa. Ja se

muistuttaa aina sitä, mitä ei ole sallittu

muistaa. Kylässä, joka ei ole enää kylä, on

kielletty tieto: saunassa ei saa olla kuin yksi

henkilö kerrallaan. Jos kaksi astuu sisään, se

palauttaa kaksi muistia — ja yksi heistä jää

jäännöksiksi. Kukaan ei tiedä, miksi. Kukaan ei

tiedä, mistä se tulee. Mutta se on ollut näin

aina, kun lumipeitteinen metsä on sulanut.

Hän ei puhu. Hän ei itke. Hän istuu kivellä,

kunnes savu alkaa kohota kattilasta kuin vanha

sanoitus Kalevalasta — ja hän tietää, että tämä

on vastaus, jota hän ei koskaan ole pyytänyt.

Hän ei palaa. Hän jättää kiven kuumaksi. Hän

jättää saunan. Hän jättää muistin.

Seuraavana aamuna kylässä, joka on nyt vain

nimellä, löydetään kaksi ruumista. Ei väkivaltaa.

Ei jälkiä. Vain kaksi ihmistä, jotka ovat

kuolleet rauhassa — ja joiden kasvot näyttävät

kuin he olisivat viimeksi nähneet rakkaansa

vuonna 1939.

Sisua ei ole. Ei tarvitse. Taika on se, että se

jää.