Kylän rauniot lepäävät talvisotaajan jälkeen:
kalliot hajallaan, puut kasvavat keskelle
kirkonkivikkia. Poliisi palaa takaisin, ei vain
ihmisen vaan paikkaan, josta hän lähti viimeksi
kymmenen vuotta sitten – silloin, kun kylän
vartijat ajautuivat valtakunnan rajoille ja
lopulta kadoksivat.
Maan ilta alkaa kaiken verran varhain, että
päivä ei näyttäydy. Sääntö on kirjoitettu: et
voi lähteä maasta ennen kuin tähtien valo on
kadonnut kahdesti. Se ei ole lainkaan uhkailua –
se on mekanismi, joka muuttaa sen maan, jossa
elämä ei koskaan ole ihan samanlainen.
Hän löytää järvenrannalla säilötyn kassia, jonka
sisällä on käsikirjoitus, jossa on sanottu, että
lapsi, joka syntyi keskellä joukkomurhia, ei
ollut kuollut – vaan suojeltu. Sukutarina
paljastuu niin, että vanhempien nimet eivät ole
kirjoitettu; ne ovat pelkkiä kuvioita, jotka
vain heidän ollessaan kuuluvat kielellä.
Tie käy läpi metsän, jossa puut ovat liian
korkeat, että aurinko pääsisi läpi. Jokainen
askel painaa. Poikkeama säätästä aiheuttaa
hetkellisen kipun kädessä – joko sääntö on
hyväksytty, tai se rikotu.
Hän asettuu saunaan, joka on rakennettu vanhan
kirkon kivipohjalle. Kuumuus ei tee turhia: se
rauhoittaa mielen, mutta myös herättää unia,
joissa on ääni, joka ei kuulu kenellekään. Ääni
kertoo, että mies ei ole ollut yksin – ja että
hänen isänsä oli poliisi, joka tiesi, mitä
tapahtui.
Oikea kassityyppi ei ole kulttuuria – se on
kytkentä: tie, joka yhdistää vanhat ja uudet
verisukupolvet. Kun poliisi avaa sen, hän näkee,
että käsikirjoituksen loppu on tyhjä. Mutta
kahden rivin alle on piilotettu vielä yksi lause:
"Toive on sellainen, joka ei kuole, vaikka
kaikki muu tekisikin."
Hän sulkee kassin. Ei lähtee. Ei puhu. Vaan
seisoo järven rannalla, kun ensimmäinen aurinko
ilmestyy taivaaseen. Hänen hengityksensä ei ole
nopeampi. Maan pimeys ei syö sen enempää.
Toiveikas.
