Herra Virtanen siirtyi Kajaanin sairaalan
hoivatyöntekijäksi vuonna 1947, kun kaikki muut
olivat lähteneet Helsinkiin tai Ruotsiin. Hän ei
puhunut sotavuosista, mutta käsivarsillaan oli
raudanpunaiset raot, joista ei enää verenpumppu
toiminut. Hän vei mukanaan vain kaksi asua,
kaksi kirjaa ja kahden tuhannen markan rahaa,
joka oli jäljellä vanhemmiltaan. Talvisodan
jälkeen kaikki järvet olivat muuttuneet: vesi ei
enää sulanut samalla tavalla, eikä alueen pimeys
ollut enää vain yönä, vaan elävänä paineena,
joka napsautteli kuin kalojen hampaat. Järvien
pohjat olivat täynnä sotilaita, jotka eivät
olleet haudattu – vaan jääneet, kun maaperä oli
sulanut ja maan sisäinen rakenne muuttunut sodan
aikana käytetyn mustan kiven vuoksi. Se ei ollut
vain jäännös: se oli mekanismi. Maan sisällä oli
jäänyt jotain, joka pyysi kuolleita takaisin.
Hän asettui Kainuun rantaan, kahdeksan
kilometriä päässä Kuhmoista, rakennettiin
metsästä puurakennuksen, jossa oli vain sauna,
katto, ja kaksi ikkunaa. Jokaisen iltaa hän
istui saunassa, kunnes kylmä ilma vei hengen
ulos. Hän ei syönyt lihaa enää, koska se
muistutti kylmästä ruoasta, jota hän oli antanut
sotilaille ennen kuin he eivät enää nauraneet.
Järven pinnan alla oli kuolleita, jotka eivät
olleet haudattu – vaan jääneet, kun maaperä oli
sulanut ja maan sisäinen rakenne muuttunut sodan
aikana käytetyn mustan kiven vuoksi. Se ei ollut
vain jäännös: se oli mekanismi. Maan sisällä oli
jäänyt jotain, joka pyysi kuolleita takaisin.
Ensimmäisenä kevätnä hän kuuli äänen. Ei kutsua.
Ei huuto. Vaan yksi, viimeinen hengitys, joka
tuli suoraan veden alta – kuin joku olisi
halunnut sanoa "täällä". Hän ei mennyt
veteen.
Hän ei kutsunut. Hän vain istui rannalla, kun
lumet sulivat, ja kuunteli. Toisena keväänä hän
sai kaksi kertaa saman äänen – ja sitten
kolmannen kerran, kun hän itki ensimmäistä
kertaa seitsemän vuotta. Ääni oli äidin. Hän ei
ollut koskaan kertonut kenellekään, että hänen
äitinsä oli kuollut, kun hän oli viisivuotias,
ja hän oli jättänyt hänet järven rantaan, koska
se oli turvallisempaa kuin kaupunki.
Kolmannella keväänä hän kaivoi. Ei ruumista. Ei
merkkiä. Vaan hän kaivoi pohjan. Kaksi metriä
syvälle, kun maaperä alkoi olla kuin jää. Hän
löysi kädessä, joka oli vielä peitetty kankaalla
– ja siinä oli kaksi sormea, jotka olivat
jääneet kiinni kahden metsäkukkien varsiin. Hän
pani ne takaisin. Ei kutsunut apua. Ei kutsunut
poliisia. Hän tiesi, että säännöt olivat selkeät:
kukaan ei saa koskea kuolleisiin järven pohjalla.
Se oli sotilasvallan säätö – ja sen rikkomisesta
tuli kuolema. Mutta hän tiesi myös, että kuolema
oli jo tullut. Hän oli jäänyt sinne, missä
kaikki muut olivat kuolleet. Ja nyt hän oli
ainoa, joka muisti.
Kun ensimmäinen lumipeite peitti järven
uudelleen, hän istui saunassa. Hän ei sytyttänyt
tulta. Hän odotti. Ja kun kello oli yksi yöllä,
vesi alkoi värähdellä. Ei tuulta. Ei tulvaa.
Vaan kuin joku olisi ottanut hengen takaisin.
Hän ei liikuttunut. Hän ei itkene. Hän vain
katsoi. Ja tietää, että hän ei enää ole
hoivatyöntekijä. Hän on ainoa, joka pitää
kuolleita paikoillaan. Ja se on hänen sisunsa.
