Toimittaja saapuu PohjoisKarjalan rannikolle,
missä isänsä kuvasi talvisodan jälkeen viimeiset
metsänvillit. Hän ei tiedä, että yhtiö on
ostanut kaikki 37 järveä – ei vain sähköä varten,
vaan koska aurinkopaneelit muuttavat järven
lämpötilan niin, että jää ei enää sulje syksyllä.
Kansallinen säätieto ei enää toimi. Keskustan
kylät ovat jääneet ilman lumipeitettä, ja karhut
alkavat hakea ruokaa kyläkodista.
Yhtiön insinööri näyttää kartan: järvi, jossa
isä oli kuvaamassa kaksi kertaa, on nyt
lämpimämpi kuin Helsinki kesäkuussa. Toimittaja
löytää isän arkistosta kuvan, jossa jää on
rikkoutunut muodossa, joka muistuttaa Kalevalan
järven syvyyden vihaa. Hän ei puhu. Hän lähettää
kuvan lehden päätoimittajalle – mutta ei saa
vastausta. Yhtiö on osa hyvinvointivaltion uutta
energiavirran ydin: järviä ei voi suojella,
koska ne tuottavat sähköä kouluihin,
sairaaloihin, saunoihin.
Kolmannen viikon ajan hän kävelee rannikolla
yksin. Sauna on käytössä, mutta vesi on liian
lämmin. Ei enää tuule. Metsä on hiljaa, eikä
lintujen lauluja kuulu. Hän löytää isän
viimeisen kameran – jossa on 17 kuvaa samasta
järvestä, jokaisessa jää on eri muodossa, mutta
kaikissa sama rako, joka kasvaa. Hän ymmärtää:
järvi ei ole kuollut. Se on muuttunut. Ja se
muistaa.
Hän laittaa kuvat internetiin. Ei otsikkoa. Ei
kommenttia. Vain järvi ja rako. Se ei lähde pois.
Se ei pelasta. Mutta viikossa 37 ihmistä lähtee
kylästä. Ei ole tapahtunut yhtään oikeutta. Ei
lainkaan. Mutta yksi vanha mies, joka on
muistanut talvisodan, laittaa saunalle kylmän
veden. Hän ei puhu. Hän vain istuu. Ja katsoo.
Toimittaja ei kirjoita uutta artikkelia. Hän ei
puhu. Hän ei palaa Helsinkiin. Hän jättää
kameran järven rantaan. Ja lähtee metsään. Ei
kukaan tiedä, missä. Mutta järvi ei enää
kokoontunut. Rako on jäänyt. Ja sen ympärillä ei
kasva enää mitään.
