Herra Pekka Virtanen lähti jääkareiden kanssa
Kainuun rinteille vuonna 1940. Palasi yksin,
ilman sormea oikealta kädeltä, ja asettui
Karjalankannaksen pohjoisrannalle, jossa järvi
oli jäässä jo kolme vuotta ennen kuin sota
loppui. Hän ei puhunut. Ei kertonut, mitä näki.
Ei kertonut, miksi hänen vaimonsa oli löydetty
rauhallisesti kylpyhuoneessa, vaikka talo oli
poltettu.
Vuonna 1953, kun hyvinvointivaltio alkoi
rakentaa tietä länteen, Pekka jatkoi kalastusta
Jääjärven pohjoisrannalla. Hän ei käyttänyt
verkkoa. Hän käytti vanhaa sauvaa, joka oli
tehty talvisodan aikana kärryistä. Sää oli
rauhallista. Lumivuoret olivat korkeita, mutta
ne olivat rauhallisia. Mies tiesi: jos lumivuori
kaatuu, se ei ole sääntö — se on muisti.
Tammikuun 15. päivänä, kun pimeys oli kahdeksan
tuntia pitkä ja aurinko oli ollut olematon jo 21
päivää, lumivuori kaatui. Ei tuulesta. Ei
maanjäristyksestä. Se kaatui, kun Pekka vei
kalan ulos jäästä. Kaksi metriä paksu jää
murtautui alas, ja sen alla oli ei vesiputous —
vaan vanha, pimeä, hengittävä metsä. Se ei ollut
kiveä. Se ei ollut puuta. Se oli Kalevalan runo,
joka oli jäänyt maan alle, kun kylät poltettiin
ja kansa unohtui.
Hän ei kutsunut apua. Ei kutsunut kirkonmiehiä.
Ei kutsunut kyläläisiä, jotka olivat jo
lähteneet Helsinkiin, kun teollisuus ja saunat
ja koulu olivat pakottaneet kaikki muuttamaan.
Hän tiesi: jos hän kertoo, he tulevat ja
raivaavat. Ja sitten se, mikä on alle jäässä, ei
enää muista heitä.
Hän asetti sauvansa jään päälle. Hän istui sen
viereen. Hän ei syönyt kolme päivää. Hän ei
sytyttänyt tulta. Hän ei mennyt saunaan. Hän oli
erakko, mutta ei enää yksin. Metsä puhui hänelle
hiljaisuudessa — ei sanoja, vaan muistia:
tyttären nimi, joka ei ollut kuollut
kylpyhuoneessa, vaan kadonnut kun hänen isänsä
kääntyi takaisin sotilaaksi. Kylmä. Ei
väkivaltainen. Ei pelottava. Vain... olemassa.
Viidentenä päivänä lumivuori alkoi sulaa. Ei
vähitellen. Ei loistavasti. Se suloi kuten vanha,
kylmä valta, joka ei halunnut olla enää pinnalla.
Jääjärvi palasi takaisin. Vesi oli tumma, mutta
siinä oli kaloja. Paljon. Enemmän kuin koskaan.
Pekka vei kaksi kaloja. Hän ei myynyt niitä. Hän
laittoi ne kylmään, kattilaan, joka oli ollut
vaimonsa. Hän syöi ne hiljaa. Hän ei itkenyt.
Hän ei puhunut.
Seuraavana aamuna hän näki ensimmäisen
kalastajan, joka oli tullut kysymään, miksi
järvi on niin rikas. Pekka kääntyi. Hän ei
sanonut mitään. Hän vain osoitti jään alle,
missä lumivuori oli ollut. Kalastaja katsoi. Hän
meni pois.
Ei ketään enää tullut.
Hän ei muuttanut. Hän ei rakennuttanut uutta
taloa. Hän ei kertonut kenenkään, mitä näki.
Mutta jokainen, joka tuli järven luo, tietää:
jos kuulee hiljaisen kallion äänen, kun pimeys
on paksu, niin se ei ole tuuli. Se on metsä,
joka muistaa. Ja se ei anna enää kaloja, ellei
ole valmis kuulemaan.
