Hän ei ole puhunut sanoja viiden vuoden ajan. Ei
kertaakaan, kun kylän vanha saunatupa poltettiin
kesällä ’58, eikä kun tyttärensä koulukäynti
lopetettiin — eikä silloin, kun poliisi toi
kotiin kahden pulloa vähennettyä viiniä, jotka
hän oli varastanut saunasta. Hän ei ole koskaan
itkenyt. Sisua ei ole kovin paljon, mutta se
riittää, kun jää koko talven.
Talvisodan aikana hänen isänsä löysi kiven, joka
oli jäänyt jään alle, kun punaarmeija oli
räjäyttänyt kylän kirkon kellotornin. Kivi oli
lämmin, kuin olisi sisällään vielä aikaisemman
päivän auringon. Isä piti sitä taskussa viikon,
ennen kuin se katosi — kertoi hänelle, että se
oli se, joka oli estänyt häntä kuolemasta, kun
hän oli jäänyt kylmään järveen. Kivi oli ollut
koko talven ajan yksi ainoa asia, joka ei ollut
kadonnut.
Nyt hän kävelee metsän reunalla, viisi
kilometriä Tornionjoen tuntumasta. Hän ei etsi
mitään. Mutta kivi on ollut hengessä, joka ei
ollut enää olemassa. Hän on nukkunut kahdeksan
kertaa kylän raunioitten lähellä. Viime yönä hän
löysi sen. Se oli puoliksi maassa, peitetty
kovalla sadevedellä ja metsän lehdillä. Se oli
sama. Lämmin. Vähän paksuampi kuin ennen.
Hän ei ostanut sitä. Hän ei ollut koskaan
halunnut sitä. Mutta kun hän nosti sen, hän
tiesi — tämä kivi oli ollut ainoa asia, joka oli
pysynyt olemassa, kun kaikki muu oli kadonnut.
Se oli ollut isän viimeinen uskomus. Ja nyt se
oli hänen.
Hän ei ollut koskaan uskonut mystiikkaan. Mutta
kun hän laittoi kiven saunan penkille, ja poltti
tuleen ensimmäistä kertaa seitsemän vuoteen,
kivi alkoi lämmittää hänestä. Ei paljon. Ei
kuumana. Vain sen verran, että hän ei enää
nukkunut kylmänä. Hän ei ollut nukkunut kylmänä
seitsemän vuotta.
Seuraavana aamuna hän meni kylään. Ei kysynyt
ketään. Ei puhunut. Mutta hän toitti saunassa
kahvia kahdelle. Yhdelle, joka oli kuollut.
Toiselle, joka oli jäänyt. Ja kun hän laittoi
kahvin mukin kiven viereen, kivi ei ollut enää
lämmin. Se oli vain kivi.
Mutta hän ei ollut enää yksin.
Kaksi viikkoa myöhemmin hän teki ensimmäisen
työpäivänsä seitsemän vuoteen. Hän siirsi kiven
kylän vanhalle hautausmaalle, lähelle isän
haudan. Hän ei tehnyt mitään muuta. Ei luki
kirjoituksia. Ei laittanut kukkia. Mutta hän
istui siellä kaksi tuntia. Ei puhunut. Ei
itkenyt. Mutta hän ei ollut enää se, joka oli
kadottanut kaiken.
Kivi oli kadonnut. Mutta se, joka oli jäänyt —
oli pysynyt.
