Tie murtui maan pinnalle sata metriä pohjoiseen,
johtamatta mitään. Kädet jäivät jäässä, kun kone
raivasi tienväylän 1943:n talviin. Insinööri ei
siirrytä eteenpäin – sen paikka on tämä.
Silmät olivat jääneet pimeyteen, kun järvenpinta
rakoili vihreästä kaasusta. Lähihistoria oli
muuttanut ilman vallan: ilmakehä oli kylmä,
mutta myös raskas, kuin taivaalla olisi ollut
rikki. Säteilytulva oli levinnyt länsirannikon
yli, ja sade ei enää pystynyt sulattamaan lunta
– se jätti aina jääpalloja, jotka lankesi ajan
mittaan.
Käveli edelleen. Maa ei enää näyttänyt kartalta.
Puiden juuret olivat puhdistaneet kivien
yläpuolelta kaikesta hajustavasta – ei enää
viljelyä, ei enää asutusta. Metsä oli saanut
voiton: se kasvoi uudelleen ilman ihmistä.
Yksi vuori – kevyempi kuin minkään muun – alkoi
olla hänen ainoa osoite. Jokainen askel tuotti
kipua, koska jalka oli kovettunut kiviin. Hän ei
voinut kävellä nopeasti. Ei voinut katsella
taakse. Ei voinut huutaa.
Hän löysi suun perille aivan tyhjän saunan,
jonka pihamaa oli kattanut ruoste. Ovi oli
kiinni, mutta runko säilyi – jälki veden
peitosta, joka oli kumoa valon. Hän astui sisään,
ja lämpö ei tullut. Tuli ei syttynyt. Sauna oli
kuollut, mutta sen silti oli täynnä.
Lämmittämisen sijaan hän istui. Ei hakea tulia.
Ei pyytänyt apua. Hän jäi odottamaan sitä, mikä
tulee – ei kukaan, ei vastaus, ei järjestys.
Vain se, että hän ei ollut yksin.
Kesä ei tullut. Talvi jatkui. Kone ei tullut.
Mutta hän oli täällä. Ja silloin, kun hän ei
enää nähnyt omaa kädenkääntymistä peilissä, hän
tiesi: tämä oli ei pelastus. Tämä oli – oleminen.
Ja metsä sai vielä yhden.
