Mies kulkee pitkällä talvella Tornionjärven
rantaan, jossa viisi taloa jäänyt kuolleeksi.
Hän on hoivatyöntekijä, joka ei enää puhu.
Hänellä on vain kaksi vaatetta, kaksi käsineen,
ja kahvi, joka on kuiva kuin metsän lehtipuu.
Kylä on jäänyt 1943 jälkeen. Talvisodan jälkeen
valtio on unohtanut tämän alueen. Säännöt ovat
yksinkertaiset: kukaan ei saa tulla tänne ilman
lupaa. Kukaan ei saa poistua. Kukaan ei saa
puhua siitä, mitä metsä teki vuonna ’40.
Hän hoitaa vanhaa miestä, joka ei näe, mutta
kuulee koko metsän. Vanha mies ei nuku. Hän
istuu saunassa joka ilta, vaikka ulkona on –30.
Hän palauttaa puut saunassa yksi kerrallaan –
eikä koskaan käytä sähköä.
Kolmannella viikolla saunan kivinen pohja alkaa
vuotaa mustaa vettä. Se ei ole kosteus. Se on
veri, joka juoksee kivien läpi, ja se tulee
metsästä. Metsä on muistanut.
Viimeinen puu on kuusi, joka kasvoi silloin, kun
kylän miehet pakenivat punaarmeijan läpi. Ne
eivät pakenneet. He olivat jääneet. He olivat
kutsuneet metsää. Ja metsä vastasi.
Saunassa palaa viimeinen kuusi. Vanha mies ei
puhu. Hän vain nostaa käden. Metsä ei ole yksin.
Se on koko kylä. Se on 17 miestä, jotka eivät
olleet kuolleita – vaan muuttuneita. Niiden
kasvot ovat puiden kuoria. Niiden hengitys on
tuulen räätälöimää.
Kun puu on palanut, metsä ottaa vanhan miehen.
Ei kivuttomasti. Ei julmasti. Vaan niin kuin
järvi ottaa lumipeitteen – hiljaa, ja jättäen
vain jäljen.
Mies jää yksin. Sauna on tyhjä. Hän katsoo
kivien läpi. Ne eivät enää vuota. Ne muistavat.
Hän ei lähe. Hän ei puhu. Hän vain istuu.
Metsä on ollut aina täällä.
Se ei ole taika.
Se on muistio.
Ja se ei anna anteeksi.
