Pieni metsäkylä, järvenranta, 1942. Kylän vanha
sauna palaa tulessa, ja sen sydämessä maalataan
värejä. Mies – taiteilija – vetää puunpuoliskoon,
ei koskaan edes kysyvänsä nimeä. Hänen
maalauksissaan on jotain: ei vain väriä, vaan se,
mitä se vie ulos.
Sota ei lopu. Kylän jäätymisvuosi on jo kaksi
vuotta, ja valtakunnan rahtipolut katkeavat.
Yksi täysi yö menettää suoraan liikennöintiä –
ei kauppiaita, ei kirjeitä. Samaan aikaan miehen
maalattu järvialue alkoi näyttää ihan
erilaiselta: kuvassa oli järvensävy, jota ei
ollut ennen. Sitten huomasi: jokainen jälki,
joka lähti maalauksesta, katosi ilman jälkeä.
Kylästä poistuu kolme miestä – yksi menee
kulkuneuvoston kiireessä, toinen räpyttää
kourallista kivenäköisiä lehtiä, kolmas kävelee
pois keskellä keskustaa. Mutta heidän mukaansa
kylä ei muuttunut – sen olemus muuttui. Jokainen
jäädytty järvi, joka kuvattiin, sai uuden pohjan.
Mies ei enää maalaa pinnalla. Hän painaa
maalaamiseen tulevaisuutta – mutta jokainen
kyyhky on aivan eri laji. Maalattu taivaanvalli
muuttuu synnyttämällä pimeyden: sen jälkeen
silloin tulee sade, joka ei kuitenkaan laske
maahan. Sen sijaan se peittää ilman.
Yksi yö – kylän lapset nukkuu sohvilla, mutta
äiti herää kahden metrin päässä lattialla.
Ilmassa on haju, jota ei olisi: kostea maanpinta,
joka ei ollut missään. Hän katsaa ikkunasta –
järvellä on kuvan tapoinen pinta, jota ei voitu
tehdä itsestään.
Mies löytää kuvan, jonka hän oli piirtänyt
kahden vuoden takaa – mutta se on täydellisesti
muuttunut. Osa linjoista on kääntynyt
vastakkaiseen suuntaan. Ja silloin hän ymmärtää:
hän ei ole tehnyt maalauksia. Hän on luonut
jalkojen alle kasvanut kohta.
Viimeinen kuvio on tyhjä. Tarkasti, tarkasti. Ei
virheellistä mustaa, ei sateenmuotoista. Se on
täysin tyhjä.
Mutta kun hän sulkee silmänsä, maalauksessa jää
hieman: järven pinta, jossa on yksi hyväksytty
omena, joka ei kuulu mitenkään sinne.
Kylä ei tiedä mitä tapahtui. Mutta se ei enää
sano mitään. Kaikki hiljaa. Kaikki rauhallista.
Ja vieläkin tärkeämpää: kukaan ei enää näe
miehen maalauksia. Ne ovat kadonneet. Mutta
niiden jäljet ovat jäljellä – joka yön, kun
ilmassa on haju, jota ei ole ollut ennen.
Ja kylä pelastuu. Ei pelastumiseen tarvitse
sanomia. Pelastuminen on rauha, joka ei kuulu
enää mikään sana.
