Herra Väinö Kivimäki, talvisodan veteraani,
astuu avaruusaseman rautaisiin oviin
PohjoisLappiin, vuonna 1972. Asema ei ole NASA
tai Sowjet — se on Suomen Valtion
tiedeinstituutin salainen kokeilu: ajan
kulkeminen hitaammin kuin maapallolla, kuten
järven pohjassa kylmässä vedessä. Hän ei ole
tutkija, vaan kustannus: asema tarvitsee ihmisen,
joka ei enää odota tulevaisuutta.
Asemassa on kolme säteensäteilijää. Kaksi on jo
rikki. Kolmas säde, pieni, kirkas, säteilee
viikottain — ja se on ainoa, joka pitää ajan
kulkua erillään maan ajasta. Kun se sammuu,
kaikki, joka on tapahtunut asemalla viimeiset
kahdeksan vuotta, palautuu Maahan yhtenä päivänä.
Kukaan ei tiedä, mitä tulee.
Kivimäki hoitaa säteitä. Hän ei lue kirjoja, ei
kuuntele radioa. Hän käy saunassa joka toinen yö,
vaikka lämpö on kadonnut jo vuosia sitten.
Saunan kivi on jäässä, mutta hän heittää kylmään
veteen kaksi kuivaa kuusenokkaa — kuten
talvisodassa, kun hän joutui pitämään yhteyden
vaimonsa muistoon.
Viime viikolla hän löysi kaksi räjähdyspäätä
aseman sydämessä. Ne eivät ole sotilasvarusteita.
Ne ovat suunniteltuja. Joku haluaa, että säde
sammuu.
Hän ei kerro ketään. Hän ei usko enää valtion.
Hän uskoo metsään.
Kolmannen säteen viimeinen säteily alkaa.
Kivimäki ei käynnistä varmuuskopiota. Hän ei
päästä säteilyä jatkumaan. Hän katkaisee sen
manuaalisesti.
Säde sammuu.
Maassa on kulunut kuusi viikkoa. Asemassa on
kulunut kahdeksan vuotta. Kaikki, mitä tiede on
tutkinut, mitä henkilöstö on kirjoittanut, mitä
hän on muistanut vaimonsa kylmästä hengityksestä
— kaikki palautuu yhteen päivään.
Kivimäki istuu saunassa. Hän ei nuku. Hän ei
itke. Hän katsoo kuusenokkien paksua savua, joka
kohoaa kylmään ilman.
Aseman ulkopuolella metsä on sama kuin aina.
Pimeys on syvempi. Sisu on jäljellä.
Hän ei lähe pois.
Asema on hylätty. Hän on viimeinen.
Säde on sammunut.
Todellisuus on muuttunut.
Hän on jäljellä.
