Nainen lähtee PohjoisKarjalan rannikolta, jossa
talvisodan jäljiltä katoavat miehet eivät enää
ole vain kuolleita – ne ovat muuttuneet. Hän
kantaa vain kaksi vaatetta, saunakiveä, ja
vanhan kuvan veljestään, joka oli viimeksi nähty
syksyllä 1938, kun meri alkoi kääntyä.
Itämeren pohja on nyt koholla. Väritön, mutta
hengittävä lima, joka on kasvanut kahdenkymmenen
vuoden jäämästä saasteesta ja kaukaisesta
taistelusta, jota ei ole kirjoitettu. Se imee
kalat, laivat, ja nyt – ihmiset. Kansanmuinaiset
tarinat eivät ole enää satuja: ne ovat
todellisuus, joka liikkuu rannikolla kuin pilvi,
joka ei hajoa.
Hän kävelee pimeydessä, joka ei ole vain ilmiö –
se on eläin. Metsä on muuttunut. Puut eivät enää
kasva, vaan muistavat. Juuret kietovat
kuolleiden jäljet, ja järven pinta peittyy
kohonneen mustan kalkin peitteen alle, joka
kuuntelee.
Kolmannella päivällä hän löytää veljensä kengät
– tyhjät, mutta lämpimät. Niissä on jälkiä:
kaksi sormenjälkeä, kuin joku olisi yrittänyt
kääntää niitä takaisin. Hän ei itke. Hän syö
viimeisen leivän ja sytyttää saunassa vanhan
kiven. Se ei lämpene kuin aina – se nauraa.
Kun hän pääsee järven keskelle, kivi puhuu. Ääni
ei ole ääni – se on muisti. Hän ymmärtää:
veljensä ei ole kuollut. Hän on muuttunut. Hän
on osa saastetta. Hän on muodostanut uuden
kaltisen, joka ei tunne pelkoa, ei katumusta, ei
rakkautta. Vain jatkuvuuden.
Nainen sytyttää tulen kiven ympärille. Ei
palamaan – vaan kokoamaan. Hän kantaa kiven
takaisin. Saunassa hän jättää sen. Se ei lämpene
enää. Se ei puhu enää. Mutta kun hän lähtee,
metsä ei seuraa häntä.
Kolme viikkoa myöhemmin hän palaa asuntoonsa.
Hän ei puhu kenellekään. Sauna on tyhjä. Kivi on
kylmä. Mutta kun hän avaa ikkunan, järven pinta
on taas tumma, ja siinä on kaksi sormenjälkeä.
Sisu ei ole rohkeus. Se on se, että jatkat,
vaikka metsä on muuttunut. Ja sinä olet vielä
siellä.
