Kylän ranta sijaitsee viimeisellä järven
nurmella, jossa pohjoisen talvisota on jättänyt
muistojen kuivuutta. Nainen, taiteilija, asuu
vanhassa metsästäjäkodissa, jonka seinillä
peittää musta maalaus: hirsikkakaivos, joka ei
ole oikeasti olemassa. Hän piirtää päivittäin,
mutta hänen käsiensa väri ei koskaan palaa
takaisin valkoiseksi – se pysyy punaisena, kuin
veri, jota hän ei ole ikinä juonut.
Maaseutu on muuttunut. Metsä on nyt elävä olio,
joka kuuntelee kaikkia. Kylän miehet ovat
kadonneet, ja jäljelle jääneet naiset pitävät
silmät auki kuin odottaisivat jotain – tai
kukaan. Taiteilija huomaa, että metsä alkaa
poistaa ihmisiä, yksi kerrallaan, ja jokainen
kadonnut tuottaa hänen maalauksessaan uuden
värin, jota hän ei voi selittää.
Hän lähtee etsimään vastausta metsästämällä – ei
eläimiä, vaan kadonneita. Tapahtuu ensimmäinen
kosto: hän löytää miehen, joka oli kadonnut
viikon aiemminkin, mutta hänestä puuttuu osa
kehoa. Ei sormia. Sisun ajatuksella hän tuo
tämän takaisin kylään, mutta kylä ei hyväksy
tätä. Heidän uskontonsa on muuttunut – metsä ei
halua yhteisöllisyyttä, vaan yksityiskohtaisia
uhreja.
Taiteilija aloittaa itsenäisen reissun. Hän
kulkee saunan läpi, jossa kaikki lepo on estetty,
ja siellä hän löytää kirjan, joka on kirjoitettu
kalevalan sanoin, mutta se kertoo metsästä, joka
on tosiaan wargen. Se ei ole luonto, vaan elävä
voimakas olento, joka vaatii korvaavansa
kaikkien yhteisön jäsenten nimet.
Hän palaa kylään, mutta ei enää sama. Hänen
maalaustensa värit ovat muuttuneet – ne ovat nyt
musta, punainen ja sininen, eivätkä enää ole
tarkkoja. Hän yrittää kertoa tarinan, mutta kylä
ei kuuntele. Yhteisöllisyys on kadonnut, ja hän
ymmärtää, että metsä ei halua mitään – paitsi
sen, että kaikki kadotetaan.
Taiteilija ei enää piirrä. Hän istuu saunan
ulkopuolella, katsoo järveä, ja odottaa. Hän ei
tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi – mutta hän
tiesee, että metsä ei koskaan antaa anteeksi.
