Koivu on tukossa puun kaadon jälkeen.
Maanviljelijä seisoo ruusupöydällä, katsoo
suoraan puhelimessaan, joka ei enää ota
signaalia. Kymmenen vuotta. Vain pihalla kasvava
peruna ja järven rannalla nukkuva sauna.
Sähköverkko murtui talvisodan jälkeen – kaikki
ulkopuoliset yhteydet, kaikki viranomaiset,
kaikki tiedot katosivat. Maanviljelijä ei
tarvinnut sitä. Hän oli jo itseään.
Sitten taas ääni. Ei radiota. Ei lähetystä.
Mutta silmät: täysin musta kuva, joka ilmestyy
näyttöön niin yhtäkkiä kuin jääpinta valaisee
kesän aikaan. Pölyssä liikkuva ikoni. Nainen.
Näkyvästi vanha. Tunnistettavissa. Sama ihminen,
jonka luokassa maanviljelijä oli vähän
nuoremmillaan. Yhteinen koulukumppani. Poissa
1943. Kuollut sotamiehen käsissä. Ei mitään
dokumenttia. Ei hautaa.
Hän ei kysynyt mitään. Vaan laittoi kädensä
kuvan sisään. Mies tajusi heti: siellä oli tyhjä
kenttä. Joka päivä. Vuosikymmenien ajan. Ja nyt
se oli täynnä. Maanviljelijä avasi palkin
kattilasta. Käsi jäi pystyyn. Ennen kuin hän
ehti vetää pois, kuvan silmät sulkeutuivat.
Kaikki varjo meni.
Seuraavana yönä metso lähti palamaan. Ei
tulipalo. Ei tuuli. Mutta puiden juuret sävelsi.
Keskusteli. Kielikäännös. Ei sanahdot. Mutta ne
oli. Käsky. Osa sanoista, jotka eivät kuulunut
maailmaan. Ne olivat ihan vasta avaamassaan.
Tulevaisuus ei ollut ennemmin olemassa. Mutta
nyt se oli. Tarkalleen niin kuin joskus
kauheasti aikaisemmin. Taivas ei ollut täysi.
Maanviljelijä istui kylmässä saunassa. Vesi oli
kylmä. Hän ei ollut vielä kiinnostunut siitä.
Mutta sen jälkeen hän tiesi: jokin oli
palautunut. Ja se ei ollut olemassa.
Metsä oli täynnä.
Ei ihmisiä.
Ei sähköä.
Mutta nainen – tai se mikä oli jäljellä – oli
täällä.
Ja hän ei ollut yksin.
Tämä ei ole alku.
Tämä on viimeinen paikka, jossa joku vielä
muistaa.
