Nainen asuu yksin Kainuun rannikolla,
kesämökillä, joka on jäänyt jäljelle talvisodan
jälkeen. Koti on kahden talven kuluessa jäänyt
ilman sähköä, mutta hän ei muuta asioita. Hän
sytyttää tuleen aamulla, jotta saunassa ei jää
pimeyttä. Sauna on ainoa paikka, jossa hän ei
kuule hiljaisuutta – se puhuu.
Hän ei ole kertonut kenellekään, että yöllä
metsässä näkee valoa. Ei valoa, joka loistaa –
vaan valoa, joka hengittää. Se liikkuu kuin
vesipinta, mutta ei katoa. Se on sama, joka
kerran katosi kylässä, kun jokainen mies lähti
taistelemaan, eikä palannut. Nainen tiesi, että
he eivät olleet kuolleet. He olivat muuttuneet.
Kesäkuussa, kun pimeys on lyhin, hän löytää
vanhan kirjan kesämökin pohjakerroksessa. Se on
Kalevalan käsikirjoitus, kirjattu punaisella
mustalla, kirjaimet muistuttavat
kivikirjoituksia. Kirja on kuiva, mutta sen
sivut eivät rikkoudu. Kun hän avaa sen, se
syttyy – ei liekillä, vaan valolla, joka ei
lämmittää, vaan muistuttaa. Hän näkee kuvan:
miehiä, jotka seisovat järven reunalla,
kädessään kivien sijaan kirjoja. He eivät puhu.
He vain katsovat.
Kirja ei voi olla kukaan muu kuin hänen isänsä.
Hän tiesi, että hän oli lähtenyt taistelemaan –
mutta ei koskaan hän tullut takaisin. Kirja oli
jäänyt. Ja nyt se puhui.
Hän vie kirjan saunaan. Sytyttää tulen, mutta ei
laita kirjaa liekkiin. Hän istuu rauhallisesti,
ja kun pimeys tulee, kirja valaisee koko huoneen.
Valo ei katoa. Se kasvaa. Se muuttaa seinät. Ne
eivät ole enää puuta. Ne ovat metsää. Ja metsä
on täynnä ihmisiä, jotka eivät ole kuolleet. He
ovat muuttuneet. He ovat osa maata. He ovat osa
valoa.
Hän ei kerronut kenellekään. Hän ei itkeneet.
Hän vain puhui kirjalle – ei äänellä, vaan
hiljaisuudella. Ja kun ensimmäinen lumipeitto
peitti katon, kirja katosi. Ei palanut. Ei
hajonnut. Se oli vain… lähtenyt.
Kesämökin pohjakerros on nyt tyhjä. Mutta kun
nainen istuu saunassa yöllä, hän näkee valon –
ei kirjasta, vaan metsästä. Se ei enää pelkää.
Se muistaa. Ja nainen tietää: valo ei ole
lopettanut. Se vain odottaa.
