Avaruusasema Säde7 hengittää viimeisiä
hengityksiä. Sähkö virtaa vain yhdessä
koridorissa, muut ovat pimeydessä, kylmässä,
jossa lumipeitteinen aurinko ei enää nouse.
Nainen, viimeinen teknikko, ei tiedä, miksi
hänet jätettiin — vain että hän oli viimeinen,
joka tunsivat, miten kaukana tämä paikka oli
Maasta.
Kaksi viikkoa sitten viimeinen viesti tuli:
"Talvisota on päättynyt. Maapallo on
kuollut."
Ei lisää. Ei selitystä. Ei kutsua takaisin.
Hän ei itke. Hän ei puhu. Hän kulkee
koridoreissa, joiden seinät ovat peitettyjä
vanhoilla kartoilta, joissa on piirretty järviä,
joissa ei ole järviä. Hän löytää laatikon, jossa
on Kalevalan runoja, kirjoitettuja kynällä,
jolla ei ole vihreää väriä. Hän lukee ne yöllä,
kun säteilytaso laskee.
Avaruusaseman ilmanpaine alkaa pudota.
Venttiilit eivät toimi. Hän käyttää viimeistä
varmuusventtiiliä — joka on vanha, jääkaappiin
muunnettu sauna. Hän sytyttää puut, jotka on
hankittu Maasta, ennen kuin kaikki jätetään.
Kuumuus on viimeinen yhteydenotto.
Kun kylmä vallitsee taas, hän näkee ulkona — ei
tähtiä, ei avaruutta — vaan metsän. Vihreän,
paksun, hengittävän metsän. Se ei ole kuvaa. Se
ei ole vika. Se on olemassa. Se kasvaa
avaruusaseman ulkopuolelle, juuret nousevat
metalliin, lehdet sulkivat ikkunat.
Hän ei yritä päästä ulos. Hän ei yritä ottaa
yhteyttä. Hän istuu saunassa, jossa lämpö on
viimeinen muisti Maasta. Metsä ei hävittänyt
asemaa. Se oli ollut aina siellä.
Kun viimeinen akku sammuu, hän ei ole yksin.
Metsä on ottanut hänet.
Eristynyt ei ole enää rangaistus. Se on koti.
