Talvisodan jälkeen kolme vuotta. Maanviljelijä
Juhani Halonen hoitaa maatilansa Lappajärven
reunalla, jossa lumipeitteinen metsä on
pysähtynyt hetkeen. Hän ei puhu. Ei kutsu
vaimoaan enää nimellä. Hänen käsillään on kaksi
kuollutta lasta, ja kolmas on kadonnut viime
talvena, kun hän oli pakkasetta varten
kuljetuksessa. Metsä oli silloin hiljainen. Nyt
se ei ole.
Kun ensimmäinen metsästä löydetty jalka
jäädyttänyt kuin kivikas, hän ei ilmoittanut
poliisille. Poliisi oli jo kertonut: "Kadonneet
eivät palaa." Mutta nyt metsä antoi jäljen — ei
jalanjäljen, vaan kahden puun välistä, missä
runot olivat kirjoitettu puunkuoreen. Kalevalan
säkeet. Ei kukaan muu kuin vaimonsa oli
kirjoittanut ne.
Viikon kuluttua hän löysi kaksi viimeistä
metsäkukkaa, jotka eivät kukkineet vuodenaikojen
mukaan. Ne kasvoivat vain siellä, missä hän oli
viimeksi katsellut vaimoaan. Hän pani ne saunaan.
Samaan kiviin, johon hän oli laittanut kylmän
veden viime kerran. Kun lämpö nousi, kivet
alkoivat kohota. Ei aivan. Mutta niin, että
kiviä ei ollut enää kolme, vaan neljä.
Metsän kosto ei vaadi paluuta. Se vaatii
tasapainon. Juhani ei kutsunut kukaan. Hän ei
kertonut kenellekään. Hän vei kaksi puunrunkoa
metsään, jotka olivat kuolleet yhtenä yönä, kun
sade oli tullut punaisena. Hän leikkasi niistä
kaksi palkkia. Ajoittain metsä antoi veden, joka
oli kylmempää kuin jää. Hän tiesi, että se ei
ollut vettä. Se oli muistojen kosteus.
Viime yönä hän meni metsään ilman kirvestä.
Ilman valoa. Vain kahden puunrungon kanssa. Hän
asetti ne vierekkäin. Kuten kahden ihmisen
rinnan. Hän seisoi niiden välissä. Pimeys ei
liikkuessaan hengittänyt. Se kuunteli. Metsä
antoi vastauksen. Yksi puu, joka oli kuollut
viime vuonna, alkoi kohoaa. Juuret nousevat kuin
kädet. Ei hengitys. Ei ääni. Vain liike.
Hän ei itkenyt. Hän ei kutsunut. Hän ei palannut.
Hän jäi. Metsä otti hänet. Ja kun ensimmäinen
kevät tuli, metsässä kasvoi neljä puuta. Kolme
vanhaa. Yksi uusi. Kaikki kohoavat yhteen.
Kukaan ei tiennyt, miksi. Mutta kukaan ei
uskaltanut mennä sinne. Sisun kylmä, hiljainen
voima ei salli kysymyksiä. Se vain vaatii. Ja
antaa.
