Pappi Antti Väinämöinen kulkee kolme päivää
eteenpäin Koilliskarjalan metsään, hengissä,
mutta uskossa hajoamassa. Hän ei enää lue
Raamatua — se on poltettu kirkon tontilla, kun
kirkonkellot pysähtyivät vuonna 1942. Metsä ei
ole enää metsä. Puut eivät vain kasva; ne
muistavat. Ne kertovat kuolleen sotilaan nimiä,
kun tuuli kohottaa ne. Jokainen oksi on kuin
kivinen muistolaatta, joka ei koskaan rosoa.
Viimeinen lapsi, 7vuotias Eevi, katosi kolme yön
kuluttua talvisodan viimeisestä räjähdyksestä.
Hänen äitinsä katosi jo vuoden aikana, kun hänen
jalat jäätyivät järven jäässä, ja hän ei ollut
koskaan palaamassa. Pappi tuntee, että Eevi on
mennyt metsään — ei pelkästään kadonnut, vaan
hän on tullut osaksi sitä. Metsä on muuttunut.
Se ei enää salli ihmisten lähtemistä, jos he
eivät ole kärsineet tarpeeksi.
Kun Antti saavuu Pielisjärven reunalle, hän
näkee ensimmäisen puun, joka ei ole puu. Se on
muodostunut kahdeksasta kuolleesta sotilaasta,
joiden hahmot on kietoutunut kuorilla,
hiekkapölyllä ja vanhoilla sotilasvaatteilla.
Puu puhuu ilman ääntä. Antti kuulee sen: "Eevi
on meidän." Hän ei voi vastata. Hän ei puhu enää.
Hän vain astuu eteenpäin.
Kaksi päivää myöhemmin hän löytää Eevin. Hän
seisoo keskellä aavikkoa, joka ei ole aavikko —
se on vanha kirkonkellon kohdalla, jossa kellot
ei ole koskaan käännetty. Eevi ei ole pelkästään
kadonnut. Hän on muuttunut. Hänen hiuksensa on
kasvanut puunkuoreksi, hänen silmänsä ovat
mustia kuin metsän syvyydet. Hän ei sano mitään.
Hän vain nostaa kätensä — ja koko metsä, kaikki
puut, kaikki muistot, kaikki kuolleet, alkavat
laulaa. Ääni ei ole ihmisen ääni. Se on
Kalevalan runo, joka on muuttunut
sotilaslauluksi.
Antti ei yritä ottaa häntä takaisin. Hän istuu
lähelle, ja hän kääntää kasvonsa kohti pimeyttä.
Hän ei enää ole pappi. Hän on erakko. Hän on
yksi puusta, joka ei enää pyydä paluuta.
Metsä on nyt muuttunut. Se ei enää salli
ihmisten palaamista, ellei he ole valmiita
menettämään kaiken. Ja kun tuuli tulee, se ei
enää tuule. Se laulaa.
