Talvisodan jälkeen Saarijärven kylässä jäänyt
nainen, Eeva, hoitaa vanhan saunan, jossa on
kaikki vielä ennen sotaa: kivi, kattila,
hiekkalattia, ja pimeys, joka ei koskaan anna
periksi. Sauna on ainoa paikka, jossa hänen
miehensä kuoli – ja jossa hänen lapsensa eivät
koskaan ole syntyneet. Teknologia on jo
katoamassa: sähkölinjat katkesivat vuonna ’57,
radio ei enää toimi, ja kylän nuoret ovat
lähteneet Helsinkiin, jossa heidän vanhempansa
sanovat olevan “hyvinvointivaltio”. Mutta
saunassa on muuttunut jotain. Viime talvena, kun
Eeva palasi kylmästä metsästä, kivi saunassa
alkoi lämmittää itsestään – ilman puuta, ilman
tulta. Ei ollut sähköä, ei polttoainetta. Vain
kivi. Ja sen lämmöstä tuli kuvio: metsän reuna,
järven taakse, kuten Kalevalan runoissa. Hän
näki sen ensimmäisen kerran kuukauden kuluttua.
Kuvio ei ollut peili. Se oli oviaukko.
Kyläläiset eivät uskoneet. Joku sanoi, että se
on “vain kipu mielessä”. Eeva ei vastannut. Hän
pani kylmän veden kattilaan, astui saunan sisään,
ja laittoi kätensä kiveen. Kivi ei palannut. Se
avautui.
Toisena päivänä kylässä oli kuollut viisi
ihmistä. Kaikki olivat nukkuneet, eivät kipeinä,
eivät kauhuissa – vain rauhassa, kuin olisivat
istuneet saunassa ja unohtaneet herätä. Eeva ei
ollut ollut siellä. Hän oli ollut metsässä, ja
kun hän palasi, näki kuvion uudelleen: nyt se
näytti hänen miehensä kasvot. Hän tiesi. Sauna
ei ole korjaus. Se on verinen kysymys.
Kolmannena päivänä kylän nuorin poika, 14vuotias,
katosi. Eeva meni saunaan ilman tulta, ilman
vaatteita, ilman kylmää vettä. Hän astui kiven
sisään.
Metsä oli yhtä kylmä kuin ennen. Mutta siellä
oli kylä. Kaikki talot. Kaikki kirkot. Kaikki
kadut, joista ei ollut jäljellä kuin muistot. Ja
siellä oli hänen miehensä. Hän ei puhunut. Hän
ei naurahtanut. Hän vain nosti kätensä – ja kylä,
kaikki kylä, alkoi katoaa taakse, kuten savu.
Eeva palasi. Kivi oli jäähtynyt. Kylässä ei
ollut enää poikaa. Ei kylän perheitä. Ei
jäljellä olevia sähkölinjoja. Ainoastaan Eeva,
sauna, ja kivi, joka nyt näytti vain pimeyttä.
Hän pani kattilan takaisin. Tuli ei enää
tarvittu.
Seuraavana aamuna kylän viimeinen vanha nainen
tuli ja sanoi: “Mitä teit?”
Eeva ei vastannut.
Hän tiesi. Sauna ei pelasta. Se muistuttaa. Ja
muistot, kun ne ovat liian raskaita, ovat aina
valmiita syömään.
Kylä ei enää ole kylä. Se on muisti, joka ei
halua mennä.
Eeva ei ole enää nainen. Hän on saunan
ylläpitäjä. Ja kivi, joka ei koskaan lopeta.
