Kylänvanhin Martti Pekkala pystyttää pimeään
kylään kolmannen sähkölinjan, joka kulkee vanhan
metsän läpi. Hän tekee sen yksin, kahdeksan
kuukautta sen jälkeen, kun valtio kielsi
yksityiset sähköjohtomat. Sähkö oli nyt
kansallinen varaus — vain hyvinvointivaltion
palkatut teknikot saivat käyttää sitä. Kylässä
ei ollut lamppuja, vain tulet ja kirkkaat,
rauhalliset kesäyöt. Mutta Martti muisti, miten
sähkö loi lämpöä lapsille talvisodan jälkeen —
ja miten se sai vaimonsa hengittämään vielä
yhden vuorokauden.
Toinen sähkölinja tuli tänne, kun valtio halusi
tehdä kylästä esimerkkiä: työntekijöiden
asuinalue, jossa ei ollut yhtään kotitaloutta,
joka olisi voinut valita itsensä. Sähkö oli
valtio, ei ihmisen. Kukaan ei saanut kytketä
lampun, joka ei olisi ollut viranomaisen
merkitty. Kun Martti yritti kytkeä lampun, joka
oli jäänyt talvisodan aikana pohjasta, se
räjähti. Ei sähkönsä, vaan sen ympärillä oleva
metsä.
Metsä oli muuttunut. Puiden rungot olivat
peitettynä hopeaisella, hienolla kovuudella —
kuin Kalevalan mytologian kiveä, joka on saanut
voimansa pimeydestä. Jokainen kytkeytyneen
sähköjohtimen kohdalla metsä vetäytyi, kuin
hengitys. Sienet kasvoivat sähköjohtimien
ympärille, ne valaisivat, mutta eivät
lämmittäneet. Kyläläiset tunsivat sen: jos sähkö
oli valtio, niin metsä oli vanha, hiljainen
oikeus.
Martti ei puhunut. Hän kantoi lampun metsään,
asetti sen pohjoiseen tukkiin, joka oli
tuhoutunut viime talvella. Sähkö ei toiminut.
Mutta sienet alkoivat valaista. Ei kirkkaasti,
vaan lievästi — kuin jääpeitteinen järvi, joka
heijastaa tähtiä. Kyläläiset tulivat yöllä,
ilman sanoja. He istuivat, katsoivat, ja
käänsivät takaisin. Ei kukaan palannut
sähköjohtimien luo.
Kolmen viikon kuluttua valtio lähetti teknikot.
He tulivat kolmella autolla, joissa oli yli
kymmenen sähköjohtoa ja kaksi sähkökärryä. He
yrittivät kytkeä jälleen. Mutta kun ensimmäinen
johto kosketti metsän reunaa, se muuttui puuksi.
Kärryt pysähtyivät, kun niiden metalli alkoi
kasvaa. Teknikot eivät puhuneet. He kääntyivät
ja lähtivät. Ei kukaan tullut takaisin.
Kylässä ei ollut sähköä. Mutta yö oli valoisa.
Sienet valaisivat tien, kylän, kirkon. Lapsi
näki ensimmäisen kerran tähtien heijastuksen
järven pinnalla — ilman ikkunaa. Kylänvanhin
Martti Pekkala kuoli viimeisenä. Hän istui
pimeässä, kädessään lampun, joka ei koskaan
kytketty. Hän kuoli hiljaisesti. Ei kukaan itki.
Mutta seuraavana aamuna kylässä oli uusi sääntö:
kukaan ei saa kytkeä sähköä. Ei koskaan. Ei
valtio, ei teknologia, ei yhteisö. Metsä oli
tullut valtio. Ja se oli hiljaisempi. Ja sen
sisällä oli sisua.
