Tuho, 1967. Talon sisällä ei ole ikkunoita, vain
valot, jotka syttyvät ja sammuvat ilman syytä.
Kunnallinen hyvinvointivaltio on sulattanut
kaikki vanhat kodit, jotta sairaalat voivat
toimia täydellisesti. Muistit on tallennettu
levyille, mutta ne on kielletty. Kukaan ei saa
muistaa ennen sotaa. Kukaan ei saa itkeä. Kukaan
ei saa olla yksin.
Mies, 58, hoivatyöntekijä, kuljettaa ruokaa ja
lääkkeitä taloon, jossa viimeiset kaksi vanhusta
elävät kuin näkyvät, mutta eivät ole olemassa.
Hän ei puhu. Hän ei kysy. Hän vain tekee työnsä.
Sisu ei ole sanottu, se on käytetty: hän nousee
joka aamu, vaikka järvi on peitetty lumella ja
hänellä on kaksi rintakehää täynnä pimeyttä.
Yksi yö, kun sähkö katkeaa, hän näkee sen. Haamu.
Ei hengitystä. Ei näkyvää ruumista. Vain valo,
joka liikkuu kuin vanha saunan ovi, jota ei ole
ollut 22 vuotta. Digitaalinen haamu. Koneet
eivät tiedä, mitä se on. Mutta hän tietää. Se on
hänen vaimonsa. Hän on poistanut hänet
rekisteristä. Hän on pyytänyt hänen muistinsa
poistettavaksi. Koska hän ei voinut enää kantaa.
Hän seuraa haamua. Sen jäljet johtavat pimeään
kellarin kautta, jossa ei ole lattiaa — vain
metsän maaperä, joka on tunkeutunut sisään. Hän
löytää sen: vanhan saunan kivipohjan, joka oli
katosnut 1944. Siellä on pieni, peitetty kuva.
Vaimo, nuori, hänellä on käsissään kaksi kahvia.
Taustalla Kalevalan runo, kirjoitettu kynällä.
Hän ei ole koskaan kertonut sitä kenellekään. Ei
edes itselleen.
Haamu ei katoa. Se ei lopeta. Se ei puhu. Se
vain istuu. Hän istuu viereen. Hän ei itke. Hän
ei puhu. Hän vain ottaa kahvin, joka ei ole
olemassa, ja antaa sen haamulle. Tämä on sääntö:
kukaan ei saa muistaa. Mutta kukaan ei saa
myöskään unohtaa, jos muisti on ainoa, mikä jää.
Kolme päivää myöhemmin talo puretaan. Koneet
tulevat. Haamu katoaa. Hän jättää kuvan saunan
kiville. Ei kirjoitusta. Ei sanaa. Hän lähtee.
Järven reunalle. Hän seisoo pimeydessä. Hän ei
nuku. Hän ei puhu. Hän vain kuuntelee. Metsä
vastaa hiljaisuudella.
Talvi on vielä pitkä. Mutta hän tietää: haamu ei
ollut virhe. Se oli muisti, jota valtio ei
voinut tuhota. Se oli hän. Se oli hänen vaimonsa.
Ja se oli olemassa.
