Mies, joka oli ollut rintamalla Viipurin lähellä
’39–’40, palaa Kotkaan syksyllä ’44. Hänen
nimensä ei ole enää tärkeä. Hänellä on vain
kaksi asua, kaksi kertaa syötyä ruokaa viikossa,
ja kädessään paperi, jolla ei ole lainkaan
viitettä sotilasluetteloon. Hän ei puhu. Ei
kirjoita. Ei nuku.
Kaksi viikkoa myöhemmin hän nousee junan sisään,
joka ei ole listalla. Se ei ole viimeinen junan
lähtö, vaan se, joka lähtee vain, kun koko metsä
on pimeässä — kun aurinko ei ole näkynyt
seitsemän päivää. Junan ikkunat eivät ole lasia,
vaan jääpintoja, jotka kertovat kuvia, joita ei
ole olemassa: tuhottuja kyläjahtejä, kylmässä
lumessa jääneitä rintamavälineitä, koiria, jotka
eivät ole koskaan lähteneet.
Hän ei tiedä, miksi hän nousee. Mutta hän tietää:
jokainen pysähti on kuollut. Ei yhtään ihmistä
ei ole noussut sieltä takaisin. Ei yhtään.
Junan kaksi ensimmäistä pysähtymistä ovat vain
kylmää. Kolmannessa — Värriön tuntureilla — hän
näkee miehen, joka oli hänen komentajansa. Mies
ei puhu. Hän vain nostaa kätensä, ja kädessä on
kaksi viimeistä makkaraa. Mies ottaa yhden. Syö.
Ei hengähtää. Ei katsahtaa.
Sääntö: jos joku ottaa ruoan, hän ei voi laskea
pysähtymistä. Jos hän laskee, hän jää. Jos hän
ei ota, hän jää. Tämä on sääntö, jota ei ole
kirjoitettu missään. Mutta se on olemassa, kuten
metsä on olemassa, kun se ei anna sinua mennä.
Neljäs pysähtyminen on Kuusamon laitumella.
Siellä on sauna. Se on valmis. Tuli on vielä
kuuma. Hän astuu sisään. Ei ole ketään. Mutta
hän tietää: täällä on viimeinen. Hän puhdistaa
kehon. Hän ei käytä vettä. Hän ei käytä
viheriötä. Hän vain istuu. Ja odottaa.
Kun hän astuu ulos, junan ovi on auki. Koko
metsä on hiljaa. Ei lintuja. Ei tuulta. Ei
kulkijaa. Mutta junan sisällä on yksi istuin. Ja
siinä on paperi. Siinä on kirjoitettu: "Sinä
olet viimeinen, joka palaa."
Hän ei istu. Hän ei poistu. Hän astuu takaisin
metsään. Ja kun hän on kadonnut, junan ikkunat
sulavat. Ja kun ne sulavat, niistä tulee jää,
joka on sama kuin ne, jotka olivat jo siellä —
kahdeksan vuotta sitten.
Ei kukaan tiedä, missä se juna kulkee. Mutta
jokainen, joka on nähnyt sen, tietää: se ei ole
ajettu. Se on muistettu. Ja se muistaa ne, jotka
eivät ole päästäneet.
