Talvisodan jälkeen kolme vuotta, kun Kari

Palonen palasi Lappijärven rannoille, hän toi

mukanaan vain kaksi asiaa: kaksi räjähdyskarkia,

jotka eivät enää sovittaneet, ja vähän enemmän

kuin tuhansia kylän asukkaita. Metsä oli

muuttunut. Puut, jotka olivat räjähtäneet suurin

osa sodan aikana, eivät kasvaneet takaisin – ne

olivat kasvaneet eri tavalla. Niiden lehtien

alla oli mustaa, lämpimää, kuin veren kuivunutta.

Kukaan ei sanonut mitään. Kyläläiset olivat

opettaneet hiljaisuuden, joka oli kuin saunassa

– kuumuus, mutta ei hengitystä.

Kari oli erakko, mutta ei valinnut sitä. Hän oli

jäänyt yksin, kun kylässä oli jäljellä vain

kolme naista, ja he eivät halunneet kuulla,

miten hän oli katsellut, kun hänen veljensä oli

kuollut kymmenen metrin päästä, käsivarsillaan

ympäröimänä kivellä, joka oli kääntynyt puuksi.

Puu, joka nyt kasvoi hänen talonsa ikkunan

vieressä – ja joka kerran yöllä, kun

lumipeitteinen metsä oli täynnä pimeyttä,

laittoi kaksi kuollutta oravaa hänen portilleen.

Ne olivat päässään yhtenäinen kuvio: Kalevalan

runon viides säe, kirjoitettu veren

kuolettamalla.

Hän ei ollut uskonut. Mutta kun kolmas yö tuli,

ja puu laittoi kaksi kuollutta kanaa, joiden

silmät olivat sulaneet kuumaksi, hän ymmärsi.

Metsä ei pelannut. Se oli muistanut. Se oli

muuttunut – ei vain elänyt, vaan vaati. Se oli

saanut voiman, koska tuho oli jättänyt sen

väkivaltaisesti. Se ei pelannut ihmisiä – se

pelasi niitä, jotka olivat jättäneet kuoliaita

maahan.

Hän ei mennyt kylään. Hän ei kutsunut kirkkoon.

Hän vei kaksi kiveä, jotka oli löytänyt veljensä

luo, ja laittoi ne puun juureen. Yhden kiven hän

oli tarttanut, kun veli kuoli. Toisen hän oli

käyttänyt pudottamaan ensimmäisen vihollisen.

Nyt hän teki kolmannen: hän antoi puulle ne. Ja

kun ensimmäinen sade tuli keväällä, puu kasvoi

kaksi metriä ylöspäin – ja sen latvus muodosti

täyden kahdeksan säteen kuvion, niin kuin

Kalevala oli kirjoittanut sen ennen kuin ihmisiä

oli ollut.

Kylä ei puhunut. Mutta ensi kesänä, kun

ensimmäiset siemenet nousivat kivien ympärillä,

jokainen kyläläinen, joka oli kadottanut jonkun,

tuli metsään. Ei kysyäkseni. Ei rukoillakseen.

Vaan vain seisomaan. Ja kun he lähtivät, heidän

jälkensä oli kuin saunassa – lämpimää, hiljaista,

ja täynnä toivoa.

Metsä ei vaatinut enää veren. Se vaati vain

muistoa. Ja Kari, erakko, joka ei koskaan

puhunut, alkoi kasvattaa kiveä – yhden

kerrallaan – jokaisen kuolleen nimelle.