Talvisodan jälkeen kolme vuotta, kun Kari
Palonen palasi Lappijärven rannoille, hän toi
mukanaan vain kaksi asiaa: kaksi räjähdyskarkia,
jotka eivät enää sovittaneet, ja vähän enemmän
kuin tuhansia kylän asukkaita. Metsä oli
muuttunut. Puut, jotka olivat räjähtäneet suurin
osa sodan aikana, eivät kasvaneet takaisin – ne
olivat kasvaneet eri tavalla. Niiden lehtien
alla oli mustaa, lämpimää, kuin veren kuivunutta.
Kukaan ei sanonut mitään. Kyläläiset olivat
opettaneet hiljaisuuden, joka oli kuin saunassa
– kuumuus, mutta ei hengitystä.
Kari oli erakko, mutta ei valinnut sitä. Hän oli
jäänyt yksin, kun kylässä oli jäljellä vain
kolme naista, ja he eivät halunneet kuulla,
miten hän oli katsellut, kun hänen veljensä oli
kuollut kymmenen metrin päästä, käsivarsillaan
ympäröimänä kivellä, joka oli kääntynyt puuksi.
Puu, joka nyt kasvoi hänen talonsa ikkunan
vieressä – ja joka kerran yöllä, kun
lumipeitteinen metsä oli täynnä pimeyttä,
laittoi kaksi kuollutta oravaa hänen portilleen.
Ne olivat päässään yhtenäinen kuvio: Kalevalan
runon viides säe, kirjoitettu veren
kuolettamalla.
Hän ei ollut uskonut. Mutta kun kolmas yö tuli,
ja puu laittoi kaksi kuollutta kanaa, joiden
silmät olivat sulaneet kuumaksi, hän ymmärsi.
Metsä ei pelannut. Se oli muistanut. Se oli
muuttunut – ei vain elänyt, vaan vaati. Se oli
saanut voiman, koska tuho oli jättänyt sen
väkivaltaisesti. Se ei pelannut ihmisiä – se
pelasi niitä, jotka olivat jättäneet kuoliaita
maahan.
Hän ei mennyt kylään. Hän ei kutsunut kirkkoon.
Hän vei kaksi kiveä, jotka oli löytänyt veljensä
luo, ja laittoi ne puun juureen. Yhden kiven hän
oli tarttanut, kun veli kuoli. Toisen hän oli
käyttänyt pudottamaan ensimmäisen vihollisen.
Nyt hän teki kolmannen: hän antoi puulle ne. Ja
kun ensimmäinen sade tuli keväällä, puu kasvoi
kaksi metriä ylöspäin – ja sen latvus muodosti
täyden kahdeksan säteen kuvion, niin kuin
Kalevala oli kirjoittanut sen ennen kuin ihmisiä
oli ollut.
Kylä ei puhunut. Mutta ensi kesänä, kun
ensimmäiset siemenet nousivat kivien ympärillä,
jokainen kyläläinen, joka oli kadottanut jonkun,
tuli metsään. Ei kysyäkseni. Ei rukoillakseen.
Vaan vain seisomaan. Ja kun he lähtivät, heidän
jälkensä oli kuin saunassa – lämpimää, hiljaista,
ja täynnä toivoa.
Metsä ei vaatinut enää veren. Se vaati vain
muistoa. Ja Kari, erakko, joka ei koskaan
puhunut, alkoi kasvattaa kiveä – yhden
kerrallaan – jokaisen kuolleen nimelle.
