Kylä on katoanut. Talvisodan jälkeen, kun
pohjoisessa kaksi kymmentä taloa jäi pystyyn,
yksi niistä oli sauna. Se ei ollut vain
lämpimässä; sen kivit, kattotuket ja polttopuut
olivat jääneet sellaisiksi kuin 1940luvun alussa
— kun ihmisten henkiset haavat eivät vielä
olleet saaneet nimiä. Mies, joka oli ollut
koulunjohtaja ennen kuin kylästä jäi vain herra
Korpela, palasi kolme vuotta sitten. Hänellä ei
ollut muuta kuin kaksi paitaa, kaksi kahvikuppiä
ja vatsassa kaksi litraa viinaa päivässä. Hän ei
puhunut. Ei kysynyt. Ei itkenyt. Hän vain istui
saunan kivien äärellä, kunnes kivi alkoivat
heijastaa hänen hengitystään.
Sauna ei ollut vain rakennus. Se oli mekanismi.
Kun Korpela sytytti tuleen, kivien lämpö muutti
ajan. Ei aikaa — vaan muistia. Ne eivät
kertoneet. Ne antoivat. Hän näki kylän
ensimmäisen talven, kun neuvostojoukot olivat
räjäyttäneet kirkon kellon. Hän näki vaimonsa,
joka oli kuollut viiden päivän kuluttua, kun hän
oli jättänyt hänet yksin, koska oli liian juonut
puhua. Hän näki kylän lapset, jotka olivat
kulkeneet puoleen tuntiin jäässä, jotta saunassa
olisi tarpeeksi lämpöä heidän vanhemmilleen. Ei
yhtään ääntä. Vain kivien huokaus, metsän pimeys
ulkona, ja hengityksen kohina.
Hän ei ollut kapinallinen ennen. Mutta kun
viimeinen viinapullo tuli tyhjäksi, hän kävi
kylän kahdessa toisessa talossa. Hän otti
kivestä puun, joka oli ollut viimeisenä poltettu
— sen juuret olivat vielä kuumia. Hän kantoi sen
takaisin saunaan. Ei sanonut mitään. Hän ei
itkenyt. Hän vain poltti sen. Ja kun tulen
kohina alkoi muuttua, kun kivien lämpö alkoi
kertoa jotain, mitä hän ei ollut koskaan kuullut,
hän tajusi: saunan mekanismi ei ollut muistojen
palauttaminen. Se oli valon antaminen — mutta
vain niille, jotka eivät enää pyytäneet.
Hän ei enää juonut. Hän ei ollut pelastunut. Hän
oli vain ollut riittävän rauhallinen
kuunnellakseen.
Kolmen viikon kuluttua, kun ensimmäinen
kevätmyrsky tuli, Korpela oli kääntänyt saunan
oven ulos. Hän ei ollut kutsunut ketään. Mutta
kylän viimeinen elävä asukas — vanha nainen,
joka oli piiloutunut metsään seitsemän vuotta —
tuli. Hän ei sanonut mitään. Hän istui Korpelan
viereen. Kivien kohina jatkui. Ja tämä kerta,
kun se alkoi, se kertoi jotain, mitä Korpela ei
ollut koskaan muistanut: että hän oli itse
sytyttänyt tulen ensimmäisen kerran, kun
vaimonsa kuoli. Ei koskaan puhunut siitä. Mutta
saunan kivi muisti. Ja nyt se antoi sen takaisin.
Hän ei ollut enää mies, joka oli kadottanut
itsensä.
Hän oli mies, joka oli antanut itsensä.
