Mies, joka oli ollut kylän viimeinen noita,
poltti viimeisen saunatulen kylän tuhon jälkeen.
Talvi oli tullut varhain, ja sen pakkasen purema
oli murtoinut kahdeksan taloa ennen joulua. Ei
kukaan ollut pelastanut lasta, ei kukaan ollut
pyytänyt apua – kylä oli jo kuollut ennen kuin
pakkasen purema tuli.
Hän oli tietänyt. Hän oli nähnyt kivien puhuvan
kylän kivikossa, kun järven jää alkoi kohota
ilman tuulta. Hän oli sytyttänyt kolme
saunatulta, mutta kukaan ei tullut. Ei kukaan
enää uskonut mytologiaan. Ei kukaan enää
kuulostanut metsän ääniin.
Pakkasen purema ei ollut vain lämpötila. Se oli
muistojen jäädytys. Jokainen, joka oli kuollut,
oli jäänyt jääkiveen – muotoinen, hiljainen,
näkyvä. Naapurin vaimo, joka oli kadonnut vuonna
’41, seisoi nyt jäässä kahden metrin päässä
saunasta, kädessään kylmän kahvinmukin. Hän ei
ollut kuollut. Hän oli jäädytetty.
Noita ei enää voinut eristyä. Hän oli yksi. Hän
oli viimeinen. Hän oli ainoa, joka tiesi, että
talvisota ei ollut loppunut – se oli vain
muuttunut. Kylän pimeys oli syönyt kirkon kellon,
ja nykyään se kertoo aikaa vain siinä, kun jää
hengittää.
Hän ei syönyt enää. Ei juonut. Hän oli jättänyt
talonsa, mutta ei ollut lähtenyt. Hän istui
kivellä, joka oli ollut kylän keskellä, ja
katsoi, miten jää kasvaa käsistä, joiden sormet
olivat jo muuttuneet puiksi. Hän oli noita. Hän
oli eristynyt. Mutta pakkasen purema ei salli
eristymistä – se vaati vastauksen.
Kun ensimmäinen lumipeite katosi keväällä,
jääkivet olivat kadonneet. Mutta metsässä,
kolmen kilometrin päässä, oli syntynyt uusi kylä
– ilman taloja, ilman ihmisiä, vain kivien
muodoista, jotka nimesivät itsensä vanhoiksi
nimiksi. Ja kukaan ei voinut enää sanoa, kuka
oli kuollut ja kuka oli jäädytetty.
Noita oli hävinnyt. Mutta hän ei ollut kuollut.
Hän oli muuttunut.
