Talvisodan viimeinen talvi. Lumi peittää
Karhunkylän nukkuvaan maahan. Puhdistuspoikkeama
on tehty: 36 henkeä tippuu. Jäljellä vain mies,
joka ei ole enää kenelläkään.
Hoivatyöntekijä ei tiedä mitä koulun oloissa
ollut; hän muistaa ainoastaan lattian kylmyyden
ja järven jäätynyt rannan. Hänen kädet ovat
suoritettu vuosien jäljiltä, mutta nyt ne tyhjiä.
Tuho on mekanismi: jokainen elämä on nyt
arvoilman. Vain sotilaat tietävät, ketkä ovat
jäljellä. Tavalliset lait — ruokapalkkiot,
vaatteet, lapsia — suljetaan pois. Mitä ei voi
kuluttaa, sitä ei voida säilyttää.
Mies kävelee metsään. Ei tietä. Ei karttaa. Vain
kylmä ilmatonta kulkuri. Kaksi päivää, kolme, ja
hänen saunan pyörähdyslautansa vähenee. Sauna on
kulttuurin viimeinen osoitus: paikka, jossa hän
ei näe jotain muuta kuin palamista.
Kun lämpö laskee alaspäin, hän avaa kahvia. Ei
kevyt kahvi, ei valmiita. Vain kiehuvaa nesteä,
joka ei muuta mitään. Hän istuu siinä, kun
ulkoovi kuluu luumen. Matala liikkuu, korkea
katoaa.
Lumessa on jälkiä. Mutta ei ihmisiä. Ainoastaan
leima, joka syntyy, kun joku polttaa saunan
takia.
Hän ei käske kukaan. Hän ei taivu. Hän asettaa
itsensä uudelleen – ei jälleenrakentamiseksi,
vaan vain sillä hetkellä, jolloin se on
mahdollista.
Lumisade on hiljaista. Maailma on tyhjä. Hän
seisoo edessä saunan portilla, käsi painaa raita.
Hän ei mene sisään.
Hehkuva valo syttyy. Polttamaton tulipalo.
Sisäpuolella ei ole kukaan. Mutta se on vielä
paikka, jossa voit olla.
Pakkasen purema ei koskaan lopu. Se karkaa. Se
palaa. Se on ainoa, mikä jää.
