Kesäkuun viimeisenä päivänä Mies lähti kylästä,
joka oli hänen syntymäpaikansa. Tuho oli
levinnyt nopeammin kuin odotettiin – puut
kaatuivat, järvi pakkasi, ja kansanhuuto muuttui
vaikuvalliseksi taivaalla. Hänen nimensä oli
Antti Lehtinen, mutta ei kukaan muistanut sitä
enää.
Hän kulki metsäpolulla, jonka rinteet olivat
muuttuneet mustaksi, eikä metsä ollut enää metsä.
Puiden sijaan nousi kallio, jossa näkyi
valkoisia kiveen kaivettuja merkkejä – jotka
olivat antaneet ilmoituksen: "Tämä alue on
suljettu." Sisun ajatuksella hän jatkoi, vaikka
jalkojensa alla ei ollut enää maata, vaan vain
syvyyttä.
Yhteisön hylkimä alkoi heti kun hän astui
takaisin kylään. Kaikki oli kadonnut – talot,
saunat, jopa muistit. Kylän asukkaat olivat
siirtyneet hyvinvointivaltion uudet rakennukset,
joiden ikkunoissa heiltä oli poistettu heidän
nimensä. Hän yritti puhua, mutta ääntä ei
esiintynyt. Melankolinen hiljaisuus sulki hänet
pois.
Antti löysi vanhan saunan, jossa seinillä oli
vielä piirrettyjä kalevalamerkkejä. Saunan
lattia oli kastettu, ja se oli ainoa paikka,
jossa hän tunsi itsensä vielä elvyttävän. Hän
istui kallioon, huokasi, ja tiesi, että tämä oli
hänen viimeinen tilaisuutensa olla osa jotain.
Sisun lause oli: "Ei pelkästään voimaa, vaan
tietoisuutta." Hän ei pystynyt enää juomaan,
mutta hän pysyi paikallaan. Tuho oli muuttanut
maailman, mutta hän oli vielä siellä, vaikka
kaikki muu oli kadonnut.
Hän ei koskaan löytänyt yhteisöään. Mutta hän ei
myöskään kadonnut.
