Talvisota oli päättynyt kolme kuukautta sitten,
mutta metsän takana, Lappijärven rannalla, tuho
oli vielä elossa. Räjähdykset olivat tuhoneet
kymmenen kylää, ja vain neljä taloa oli jäljellä.
Lääkäri, Eero Vainio, toimi sairaalana
toimivassa kirkon tornissa, jossa lämmin sauna
oli ainoa paikka, jossa ihmiset eivät itkeneet.
Hän ei puhunut enää sanoja, vaan näki: käsien
värjäytyneet sormet, kylmänä olevat verenkierto,
käärityt lapset, jotka eivät enää kysyneet,
miksi isä ei tullut takaisin.
Radio oli vahingossa jäänyt päälle. Se ei ollut
yhteydessä keneseenkään. Kylässä ei ollut enää
toimivaa puhelinta, eikä radiolähettäjää. Mutta
joka yö kello 22.15, kuului hiljaisuuteen viesti:
”Talvisota ei ole ollut koskaan oikeasti
olemassa.” Ääni oli tyhjä, eikä siinä ollut
ääntä. Vain hiljaisuus, joka oli kirjattu
nauhalle. Eero tietää: se ei ole vika. Se on
tarkoituksellinen. Hän on kuullut tämän viestin
kahdeksan kertaa. Jokaisella kerralla yksi
ihminen poistuu kylästä. Ei murha. Ei kuolema.
Vain poistuminen. Kuin olisi kuullut jotain,
jota ei voi jakaa.
Kolmas viikko. Eero löytää kaksi nuorta naista,
jotka ovat jättäneet perheensä ja kuljettaneet
kymmenen kilometriä jään läpi. Heillä ei ole
mitään, paitsi kahden käsikirjoituksen paketti:
Kalevala, jossa on kirjoitettu uusia säkeitä.
”Sota on kuvitelma, joka syö sydämen.” Eero
tietää, että nämä sanat eivät ole heidän. Ne
ovat samat kuin radiossa.
Hän käy kirkon pohjakerroksessa, jossa on viisi
radioa, kaikki samalla taajuudella. Kaikki
toimivat. Kaikki lähettävät hiljaisuuden. Hän
katsoo viimeistä nuorta, joka istuu saunassa, ja
huomaa: hänen käsivarsillaan on vanha rajaalueen
kohdalla kohotettu paksu ihon paksuus — kuten
jos hän olisi ylittänyt rajan. Mutta raja on
tuhottu. Kukaan ei ole ylittänyt sitä viimeiset
kymmenen vuotta.
Eero katkaisee kaikki radiot. Hän sytyttää ne
saunassa. Tulen luo. Hän ei itse. Hän ei puhu.
Hän vain katsoo, kun liekit kuluttavat nauhat.
Kun viimeinen ääni katoaa, nuori nainen nousee
saunasta. Hän laittaa käden Eeron käsivarteen.
Ei sanoja. Ainoastaan lämpö. Ja seuraavana
aamuna kylässä on yksi lisää. Se ei ole kuollut.
Se ei ole pakenenut. Se on palannut.
Radiota ei enää kuulu. Mutta nyt jokainen, joka
on kuullut sen, tietää: sota ei ole ollut
oikeasti olemassa. Ja tämä tieto on ainoa, joka
pitää heidät hengissä.
