Avaruusaseman arki oli hiljainen, mutta
säännöllinen. Mies, nimeltään Jussi, huolehti
tietokoneiden toimivuudesta, vaikka ilmapiiri ei
ollut täysin luotettava. Tuho oli saapunut
yllättäen – avaruusasema oli käytännössä erakko,
johon kaikki suunnitelmien rikkoutumisesta
syntyneet haavat olivat kerääntyneet.
Avaruudessa ei ollut säätä, mutta siellä oli
pimeys, ja se oli nykyisin osa perintöä, jota ei
voitu unohtaa.
Jussin tehtävä oli ylläpitää järjestelmän
toimivuutta, mutta hän tiesi, että järjestelmä
oli vain valon kynsi. Avaruusasema oli
rakennettu hyvinvointivaltion unelmien varjoon,
mutta nyt se oli jäänyt viimeiseen vaiheeseen:
järven alla, jossa kaikki maaajatukset olivat
kadonneet. Talvisodan muistot olivat kuitenkin
pysyviä – ne olivat sisua, jota ei voi
kuormittaa eikä jakaa.
Perintö oli muuttunut. Ennen se oli kansan taide,
nyt se oli kaivettu esiin järven pohjasta, jossa
oli mytologiaa, jota ei voida lukea. Jussi löysi
salaisen tiedon, joka oli jäänyt avaruusaseman
ohjelmiin – Kalevalan laulujen jäljet, jotka
olivat muuttuneet kaivoksi, josta ei voisi
palata takaisin.
Hän ei voinut unohtaa, että jokainen asema on
vain hyvinvointivaltion viimeinen suunnitelma,
ja että talvisodan jälkeen kaikki oli menettänyt
merkityksensä. Mutta Jussilla oli sisu – se,
jota ei voida mitata, mutta joka oli olemassa.
Hän ei antanut avaruusasemalle lopettaa
toimintaansa, vaikka se olisi ollut viimeinen
mahdollisuus.
Lämmin sävy pysyi, vaikka kaikki olisi kadonnut.
Jussi istui saunaan, joka oli rakennettu
avaruudessa, ja ajatteli, että perintö ei ole
vain historia, vaan se on jokaisen elämänsä sisu.
Ja tuho ei voisi enää olla niin vahva, koska hän
oli vielä siellä, jossa kaikki oli alkanut.
