Helsinkiin palannut Mies, joka oli talvisodan
aikana kääntänyt jääkäriryhmänsä pimeään metsään,
kuljettaa kivessa olevan taian, joka ei ole
kivessä — se on kivessä oleva kuolema. Tuho ei
ollut vain sota; se oli maan sydämen tappaminen.
Kun valtio oli jakanut pohjoisen maat ja
kokoontunut hyvinvointivaltioon, oli kivessä
ollut viimeinen, joka muisti, miten metsä puhui
ennen kuin koneet saivat äänen.
Mies ei tiennyt, että kivi oli
saamelaisperinteen elpyminen — ei symboli, ei
kulttuurinen palautus, vaan yksi viimeinen runo,
joka oli vielä hengissä, kun kaikki muut olivat
haudattu kiviksi. Hän oli noita, ei koskaan
opettanut, ei koskaan rukouskappaleita laulanut,
mutta hänen kätensä tunsivat kiven sisällä
olevan veden, joka ei koskaan sulanut.
Kun hän kulki Lappiin, kivi alkoi vähitellen
rikkoa hänestä. Ensimmäisenä kivessä ilmestyi
kaksi silmää, jotka eivät katso häntä, vaan
taakse — kohti tuhoa, joka ei ollut sotilas,
vaan se, mikä oli jätetty pimeydessä. Hän ei
pystynyt olemaan kylässä. Ei saunassa. Ei järven
rannalla. Runo ei salli.
Hän meni yksin metsään, jossa oli ennen ollut
saamelaisen kylän jäännökset. Kivi räjähti
kahdeksanteen runoon, ja koko metsä värähteli.
Ääni ei ollut isku — se oli hiljaisuuden
palautuminen. Kivessä ollut taian katosi, mutta
sen sijaan metsän puiden juuret alkoivat
kirjoittaa Kalevalan runoja, jotka eivät koskaan
olleet kirjoitettuja.
Hän ei kuollut. Hän ei myöskään elänyt. Hän
jätti kengät järven rantaan, ja ne jäivät
peitettyiksi lumella.
Vuoden kuluttua, kun kyläläiset löysivät kivet,
joissa oli nyt runoja, he eivät sanoneet mitään.
He vain istuivat saunassa, ja kuulivat.
Ahdistava hiljaisuus oli palannut. Ja se oli
enemmän kuin pelko. Se oli muistio.
