Mies kuljettaa vanhan Nilsin ruumiin jäässä
Pohjanmaan järven keskellä, kun talvisodan
jälkeinen kylmä on pakettanut veden alle
kuolleiden kertomukset. Hän ei puhu. Hän ei itse.
Hän tekee työnsä – hoivatyöntekijänä, joka
hoitaa kuolleita niin kuin eläviä: huolellisesti,
hiljaisesti, ilman kysymyksiä.
Järven pohjalla, 1943. Kun Nilsin keho murtuu
jään alle, kone ilmestyy. Se on puuta ja rautaa,
mutta sen muoto on kuten Kalevalan sormien
piirrokset: kolme pyörää, joiden välissä on
muistojen kuvia – äänet, hajut, kylmä suudelma.
Se ei ole teknologia. Se on se, mikä jääsi
jäljelle, kun ihmiset unohtivat, mitä sota teki.
Se toimii vain, kun kukaan ei ole koskaan
sanonut: "En halua muistaa."
Mies laittaa kätensä koneeseen. Ääni ei tule.
Mutta hän näkee: vaimonsa käsivarsien kohdalla,
kun hän käänsi kylmän kahvin. Hän näkee Nilsin,
kun hän kantoi kahdeksan lasta jäässä vuonna
1940. Hän näkee itsensä, kun hän piti vauvaa,
joka ei enää hengittänyt. Hän ei itse. Hän ei
puhu. Hän vain näkee.
Kone ei anna muistoa ilman hintaa. Se vie yhden
nykyisen muistin jokaisesta palautetusta. Mies
muistaa, miten hän puhui äidilleen viimeksi.
Mutta hän ei enää muista, miksi hän lähti
sairaalasta viime viikolla. Hän ei enää muista
vaimonsa nimeä. Hän vain tietää, että se oli
kaunis.
Hän palaavat sairaalaan. Kone jää järven pohjaan.
Hän ei kerro kenellekään. Hän hoitaa seuraavan
vanhan – naisen, joka kertoo unissaan karhusta,
joka laulaa Kalevalan runoja. Hän ei sano mitään.
Hän vain laittaa kätensä hänen käsivarsilleen.
Kone on edelleen siellä. Se odottaa. Järven
pohjalla. Pimeydessä. Sisu on täällä – ei
hurjana, vaan hiljaisena. Se on se, joka jatkaa,
vaikka muisti katoaa. Se on se, joka hoitaa,
vaikka ei tiedä miksi.
Saunassa, yöllä, hän istuu yksin. Hän muistaa
kuumuuden. Mutta ei enää muistaa, miksi hän
kylmää. Hän tuntee, että jotain on kadonnut. Hän
ei tiedä mitä. Mutta hän tietää: järven pohjalla
on jotain, joka muistaa hänet paremmin kuin hän
itse.
