Mies, 42, jätti Helsingin taideakatemian
viimeisenä päivänä, kun valtio sulki taidekoulut,
joiden tarkoituksena oli “kansallisen
mielenkiinnon kasvattaminen”. Hän kulki
pohjoiseen, vain pukkisäkki, kynät ja Kalevalan
runot, jotka hän oli opettanut lapsille ennen
kuin ne kiellettiin. Hän asettui Värriön
reunalta, jossa metsä oli niin tiheä, että
aurinko ei päässyt maahan kahdeksan kuukautta
vuodessa. Talvi oli pitkä. Pimeys oli elämän
tausta. Hän ei puhunut kenellekään. Ei
kirjoittanut. Ei maalannut.
Sauna oli ainoa paikka, jossa hän ei ollut yksin.
Se oli vanha, kivinen, kahdenkymmenen vuoden
takainen, johon hän oli rakentanut katon itse.
Kukin kylmä yö, kun lumisade kattoi tähdet, hän
astui sisään, poltti puuta, kaatoi vettä kiville,
ja istui niin kauan, että hän ei enää tuntenut
kehoaan. Hän ei yritä puhdistua. Hän yritti
kadota. Mutta viimeksi, kun hän istui kylmänä,
kuivana ja lämpimänä samanaikaisesti, hänen
ihonsa alkoi muuttua. Ei verenpaineen, ei
vammojen vuoksi. Vaan koska metsä, joka oli
nähnyt kymmeniä vuosia talvisotaa, jälkiä,
kylmää ja hiljaisuutta, oli nyt puhdistanut
hänet — ei pelkästään kehon, vaan myös maan
sisäistä rajoja. Hänen ihoonsa ilmestyi kuvioita,
jotka muistuttivat Kalevalan runojen
kivikirjoituksia. Ne eivät katoaneet. Ne eivät
leikattu pois. Ne kasvoivat.
Kolmen viikon kuluttua, kun ensimmäinen
kevätpilvi nousi taivaalle, kyläläiset näkivät
hänet ulkona — ei maalauksia, ei runoja, vaan
yksinäisen miehen, joka istui kivellä ja johon
kiinnittyi puiden juuret. He eivät pelänneet. He
eivät huomanneet muutosta ensimmäisenä. He
huomasivat sen, kun kylän vanha kirkonkello
alkoi soittaa ilman kelloa. Kun kylän tytöt
alkoivat piirtää saman kuvion lumessa. Kun koko
Karjala, joka oli unohtanut, miten maan pinnalla
oli voimaa, alkoi kääntyä ja katsoa. Ei
uskonnollisesti. Ei poliittisesti. Vaan koska
mies oli tehnyt sen, mikä ei ole sallittua: hän
oli muuttanut maan sisäisen säännön. Ei
kaupungin lainsäädäntö, ei valtion koulutus, ei
talvisodan muistot olivat riittäneet. Mutta
saunassa, kun ihminen antoi itsensä pimeyden ja
lämmön yhteen, hän muutti maan luonnonlait.
Viimeinen kylä, joka ei uskonut, oli Kuhmo. He
ajattelivat, että mies oli hullu. Mutta kun
heidän kylänsaunansa katosi yöllä — jättäen vain
kiviset pohjat ja kaksi kuvioita, jotka
muistuttivat metsän lehdon muotoa — he eivät
korjannut sitä. He alkavat rakentaa uuden. Ilman
suunnitelmia. Ilman lupausta. Ilman valtiota.
Vaan vain sen, että nyt he tiesivät: jos
saunassa puhdistautuu, maan sisäinen raja voi
muuttua. Ja kun se muuttuu, ei yksikään kansa
voi enää olla sama. Toiveikkuus ei tullut
kertoen. Se tuli kuvioilla, jotka ilmestyivät
kiville, puiden juurille, ja viimein, kylän
tyttöjen käsiin.
