Kesäkuun 1942 lopulla, Talvisodan jälkeen, Taavi
Pohjola asettuu erämaan järven rannalle, jossa
lumipeitteiset kuusien kourut ovat muuttaneet
taivaan valon värin: kun aurinko laskee, se
hehkuttaa vihreänä, siniharmaina, kuin Kalevalan
muistojen hengitys. Järvi ei ole vain vesi — se
peilaa ja kertoo. Se kertoo, mitä ihmiset
unohtivat, kun he jättivät kylät. Taavi tekee
öisin maalauksia hopeanväriseen paperiin, johon
hän kuvaa järven syvyydessä liikkuvia hahmoja —
ei ihmisiä, vaan muistojen varjoja, joita ei ole
kirjoitettu, eikä laulettu.
Hän ei puhu. Hän ei kirjoita. Hän vain näkee. Ja
järvi näkee häntä.
Kolmannella viikolla, kun ensimmäinen yössä
sateen jälkeinen sumu peitti koko näkymän, hän
näki ensimmäisen olennon: vanha nainen, joka
istui kivellä, käsissään kaksi pölyä, jotka
muuttuivat lintuiksi. Hän ei ollut kuollut. Hän
oli jäänyt. Kuten muut. Kuten kylät, jotka
katosivat kun valtio kokoontui kaupunkeihin.
Järvi oli muuttunut — se ei vain peilannut, se
muisti. Ja se vaati vastausta.
Taavi jatkoi. Hän teki viisitoista maalausta.
Jokainen kuvasi yhden henkilön, joka oli jäänyt.
Jokainen oli käsissään jotain, jota ei ollut
mahdollista viedä: lapen lusikka, lapsen kengä,
kiven muoto, joka muistutti kirkonkellon. Hän ei
tiennyt, että jokainen maalaus oli palanen
järven sielusta. Hän ei tiennyt, että kun
viimeinen maalaus valmistui, järvi ei enää
tarvinnut häntä.
Kun ensimmäinen lumisade alkoi lokakuussa, hän
katsoi maalausta viimeistä kertaa. Se oli tyhjä.
Ei yhtä viivaa. Hän yritti maalata uudelleen.
Kynä murtui. Paperi paloi itsestään, mutta ei
tuhoutunut — se muuttui puuksi. Hän seisoi
yhdessä puun kanssa, kuten viimeinen jäännös
kylästä, joka ei enää ollut olemassa.
Hän ei ollut kuollut. Hän oli muuttunut.
Taavi Pohjola ei enää ollut taiteilija.
Hän oli metsän raja.
Ja järvi lauloi hiljaisesti.
