Kesäkuussa 1932 Mies, vanha kalastaja nimeltä
Eero, hylkää ruttoisen saaren asutuksen ja
lähtee yksin tutkimaan Pielisen järvellä
havaittua mystistä kallion muotoa. Hän on nähnyt
sen unissaan vuosia – musta, suljettu tila,
jossa ei ole aikaa tai valoa. Kallio on
korkeampi kuin mitä kartat osoittavat, ja sen
alla on vihreä kivinen tunneli, joka alkaa
laskea suorassa merten syvyyteen.
Eero tuo mukanaan vanhan saunan tuuletusruutinsa,
jonka hänen isänsä oli rakentanut kaupungin
ulkopuolella. Se on yksinomaan tarkoitettu tämän
matkan kannatteluun. Jokainen askel tunnelin
sisällä painaa häntä – ilmasto on erilainen,
kylmä, ja se ei tunnu kuuluvan siihen maailmaan,
josta hän on tullut. Tunne on kuin olisi
jäädytetty ajan sujuvuudesta.
Tunnelin lopussa hän löytää suuren, pyöreän
huoneen, jossa on jälkiä siitä, että tässä on
elämä. Tämä ei ole luonnon tunneli, vaan
rakennettu. Sen seinät ovat peitetty punaisella
kankaalla, ja keskellä on altaa, jossa vesi ei
koskaan häviä. Eero yrittää ottaa näyttöä, mutta
vesi alkoi liikkua – se nousi ylös, peitti hänen
kasvonsa, ja hän menetti tiedostonsa. Kun hän
herää, hän on takaisin tunnelin alussa, mutta
tunneli on nykyään pienempi, ja kallio on
palannut normaaliin muotoonsa.
Hän ei voi kertoa mitään. Ei edes itsestään.
Vain silminnäköinen jälki: hänen käsiään, jotka
ovat nyt tummemmat, ja saunan ruutu, joka ei
enää toimi. Hän ei enää ole sama mies. Hän ei
enää usko aikaan. Kaikki on muuttunut – maailma,
hän, ja järvi, jossa hän on etsinyt vastausta.
