Mies, joka oli ennen soittanut viululla kirkon
kivellä, ei enää kosketa soitinta. Hän on
kuullut kuinka kylän nuorimmat kadonneet
poikaset kutsuvat häntä öisin järven reunalla,
mutta ei ole vastannut. Sota on ottanut hänen
sormistaan lihasvoiman, ja hänen viulunsa on
räjähtänyt kahdessa osassa – yksi osa
hautautunut talvisodan lumipeitteeseen, toinen
jäänyt kattilalle, jossa ei ole enää lämmintä
vettä.
Fantasia ei ole tarina – se on se, mitä järvi
tekee yöllä. Kun kylmä ilma tippuu kirkkaaksi,
vesi alkaa laulaa. Ei ääni, jota kuulisi
korvalla – vaan se, joka puristaa rinnan ja
tekee silmistä vedellisiä. Se on Kalevalan runo,
joka ei ole kirjoitettu, vaan muistettu.
Jokainen, joka kuulee sen, muistaa yhden
kuolleen – äidin, veljen, koulunopettajan. Mutta
jokainen muisti, joka palaa, katoaa jostain
toisesta. Vanha nainen, joka oli kertonut lasten
lasten leluista, unohtaa, miten kuului koiran
haukku. Poika, joka oli rakennettu kylän kirkon
kattoon, unohtaa, miten hän oli syönyt makkaran.
Muusikko ei ole valinnut. Hän on kohdannut
järven reunalla, kun viimeinen kylän lapsi oli
kadonnut – viimeinen, joka oli kutsunut häntä.
Hän nosti viulun, joka oli räjähtänyt, mutta
josta oli jäljellä vain yksi jousi. Hän veti
sitä. Ääni ei ollut musiikkia – se oli kylän
rauha, joka palautui. Kolme ihmistä nousi
vedestä. Yksi oli hänen veljensä, joka oli
kuollut Suvantojen taistelussa. Toinen oli vanha
saunassa istunut nainen, joka oli kuollut
kuumeeseen. Kolmas oli kylän opettaja, jonka
muisti kylä oli unohtanut jo vuosia sitten.
Yhteisöllinen rauha tuli – mutta hinta oli se,
että kylän kirkon kellojen ääni katosi. Ei
kukaan enää muistanut, milloin kello soi. Ei
kukaan enää muistanut, miten kirkon katto näytti.
Se oli yksi muisti, joka oli välttämätön. Ja kun
muisti katosi, kello katosi. Kylä ei ollut
iloinen. Ei surullinen. Se oli rauhallinen. Sisu
ei ollut voittaminen – se oli jatkaminen, vaikka
jotain katosi.
Hän soitti vielä kerran. Nyt yksi kylän vanhempi
nainen, joka oli ollut aina kylän saunassa,
katosi. Hän ei kutsunut. Hän ei kutsunut koskaan.
Mutta hän oli muisti, joka pitää kylää yhdessä.
Kun hän katosi, kaikki muistivat, miten saunassa
oli tuuletettu puusta, miten kuumuus oli
kuivattanut käsivarsien haurauden. Mutta kuka
hän oli? Ei kukaan muistanut.
Mies jätti viulun järven pohjaan. Hän ei enää
soita. Mutta jokainen yö, kun pimeys laskeutuu,
järvi laulaa. Ja kylä, joka oli kuollut
kahdeksan vuotta sitten, jatkaa elämäänsä –
vaikka osa siitä on kadonnut. Hän ei ole sankari.
Hän on mies, joka on oppinut, että yhteisö ei
ole ihmisten määrä – vaan se, mitä ne muistavat.
Ja jos muisti katoaa, niin se ei ole häviäminen.
Se on siirtymä.
