Mies oli saapunut taloon kesälomalla,
kunnioittaen perinteistä saunarituaalia. Talon
seinämät olivat kuin yhdistyneet metsään – eikä
vain aistien kautta, vaan oikeasti. Yksi
huoneessa toimiva laite, jota hän ei tiennyt
olevansa, alkoi heilua ilmassa, syntyvän ja
katoavan kuin unelmasta. Se ei ollut normaali
elektroniikka. Se oli osa jotain suurempaa,
jotain, joka ei kuulunut tälle maailmalle.
Päivittäin talossa tapahtui yhä enemmän
epäsäännöllisiä ilmiöitä. Puhelinten näyttöjen
luvut vaihtuivat satunnaisesti, kellojen aika
pysähtyi tai kulki takaisin. Mies ei voinut
luottaa aikanaan – eikä aikanaan ollut mitään.
Hän aloitti tallentamaan havaintojaan paperille,
koska digitaaliset tiedostot hävinivät aina.
Tämä ei ollut teknologinen romahdus – se oli
jotain muuta. Jotain, joka ei vielä nimeni.
Yksi iltana, kun Mies istui saunan lämmössä, hän
kuuli äänen – ei talosta, vaan ulkoilmasta. Ääni
oli kuin vanha tarina, joka oli unohtunut, mutta
nyt herättynyt uudelleen. Se sai hänet
kävelemään ulos. Metsä oli muuttunut: puut
olivat kiiltäneet, kalliot olivat paistaneet
kuin rauta, ja järvi ei ollut enää nestettä,
vaan jotain pehmeämpää, sulavaa.
Hän tunsi itsensä hengittämään sen kautta, eikä
hengitys ollut enää ilman. Se oli jotain muuta –
jotain, jota hän ei voisi kuvata sanoin. Hän
tiesi, että tämä ei ollut pelkkä sota vastaan
kaikki, vaan sota vastaan itsestään. Kylmä valo,
joka ei koskaan lopeta, kattoi häntä. Se ei ole
pelkkä pelko – se on todellisuus.
Hän palasi taloon, mutta ei enää löytänyt sitä.
Talon tilaa ei ollut. Asemastaan oli tullut
metsä. Ei siihen tarvittu teknologiaa – se oli
syntynyt. Mies oli osa sitä nyt. Ja hän ei enää
tarvinnut nimeä.
