Keväällä 1943 Mies lähtee talvisodan jäljiltä
kohti Pohjoista, jossa Fantasia ei ole
kehityksen vaihe, vaan maailman mekanismi.
Siellä ajat eivät kulje suoraa linjaa, ja
kirkkaus voi olla pimeyttä. Hän löytää vanhan
saunan, jonka seinämät kuin kuulostavat kuin
hengittäisi, ja siellä on kuvio, joka näyttää
hänen nimensä kirjoitettuna Kalevalan kielenä.
Uskomukset ovat siellä tosi, eivätkä
kuvitteellisia – ne muuttavat todellisuutta.
Hän yrittää palata kotiin, mutta tie on suljettu.
Maantie on korvattu merellä, joka ei ole veden
varassa, vaan tietoisena voimana, joka viittaa
kaikkiin. Sotilas huomaa, että hänen mielessään
on avain, joka avaa ovet, joita hän ei tiedä
olemassa olevansa. Hän tuntee ahdistuksen
kasvavan, kun hän ymmärtää: hän ei ole enää
sotilaas, vaan osa Fantasiaa, joka ei lopu
koskaan.
Saunan kuvio alkaa heilua, ja hän näkee omia
elämänsä hetkiä uudelleen – ei ihmeillä, vaan
kokeellisesti. Hän ymmärtää, että Itsensä
etsiminen ei ole matka ulospäin, vaan sisäänpäin.
Kylmä sydän ei rikota, se säilyttää.
Hän pysähtyy talon edessä, joka on hänen
syntymäpaikkansa. Ovi on auki, mutta hän ei mene
sisään. Ahdistava hiljaisuus on loppu.
