Hän saapuu Karjalankannakselle, missä kesämökin
katto on kaatunut, ikkunat räjähtäneet, ja
puutarha on syöty metsän kärpästen ja sienien
alle. Hän ei puhu. Ei kysy, ei muista nimiä.
Talvisodan jälkeen sotilas on jätetty ilman
kutsua, ilman armeijan kirjaa, ilman puhelinta —
vain puvun ja kaksi käsivartta, jotka eivät enää
tunne lämpöä.
Kesämökin lattia on kallistunut, mutta saunassa
on vielä kiviä. Hän kuljettaa kiviä järvestä,
joka on jäässä vaikka toukokuussa. Kiviä ei saa
kääntää kolmesti — se on vanha laki, joka ei
kuulunut armeijalle, vaan metsän. Kun hän
kääntää kolmannen kiven, saunan lämpö ei tule.
Sen sijaan metsä alkaa puhua. Ei äänellä. Vaan
puiden varjolla, jotka liikkuu kun ei ole tuulta.
Hän näkee vanhan naisen, joka istuu saunan
penkillä ja käskee häntä syödä makkaraa, jota ei
ole valmistettu. Hän syö. Ei maku. Vaan kuorma.
Yksinäisyys ei ole tunteena. Se on se, että hän
huomaa, että hän on viimeinen, joka muistaa,
miten saunassa laulettiin. Ei sanoja. Vaan sävel.
Hän laulaa. Ääni ei räjähdä. Se katoaa. Mutta
kiviä alkaa lämmetä. Ei tulen takia. Vaan sen
takia, että metsä haluaa muistaa.
Kesämökin seinät alkavat verhoilla sienillä,
jotka muistuttavat Kalevalan runoja. Hän ei
poista niitä. Hän puhdistaa saunan kivestä kiven,
jotta se ei jää kylmäksi. Kolme kertaa joka ilta.
Kolme kertaa, vaikka hän ei enää nuku. Hän ei
ole enää sotilas. Hän on erakko, joka pitää yllä
lakkautettua rytmiä. Kun ensimmäinen kevätmyrsky
tulee, hän ei käännä kiviä. Hän laskee ne saunan
pohjaan. Ja nukkuu.
Aamulla kiviä ei ole enää. Vaan kaksi pientä
sienipäätä, jotka kasvavat paikalla, jossa hän
istui. Ne eivät tuhoutu. Eivät katoa. Ne ovat
lämpimiä. Ja ne eivät ole metsän. Ne ovat hänen.
