Talvisodan jälkeen, vuonna 1947, koko
PohjoisKarjala on jäänyt ilman sähköä, puhelinta,
rautateitä. Teknologinen romahdus ei ole
tapahtunut – se on vallannut. Kansan elämä on
palannut metsän ja järven tahdille, mutta nyt
katoavat ihmiset. Ei väkivallan jälkiä. Ei
jälkiä lainkaan. Vain hiukset, jotka jäävät
saunan kiville, ja kenkäjäljet, jotka päättyvät
järven reunalle.
Mies, entinen Helsingin poliisi, nyt erakko
Karjalassa, kuljettaa kahvia kylän yli, jossa ei
ole enää viranomaisia. Hän ei pidä itsestään
poliisina – mutta hän muistaa. Hän muistaa,
miten yksi lapsi katosi, kun sähkökatko teki
valot kadonneiksi. Hän muistaa, miten järvi,
joka oli ennen vain järvi, alkoikin vastata. Se
ei puhunut. Se ei kutsunut. Se vain otti.
Kolme viikkoa sitten, kun viimeinen radio
lakkasi toimimasta, katoaa kylän vanhin nainen.
Hän ei jättänyt paperia. Ei kirjettä. Mutta
hänen saunansa kivissä oli viimeinen sormenjälki:
kaksi viivaa, kuin Kalevalan runo, joka ei ole
kirjoitettu. Mies menee järven reunalle. Hän ei
kutsu. Hän ei lue kirjoituksia. Hän istuu. Hän
odottaa. Sisua ei ole tarpeen – se on jo kulunut
pois, kun viimeinen konekin lakkasi. Jäljellä on
vain rauhallinen kunnioitus.
Järven pinnalla ei ole tuulta. Ei lintuja. Ei
merkkejä. Mutta kun hänen varjoaan osuu veteen,
se ei ole varjo. Se on nainen, joka katosi
vuonna 1941. Hän ei puhu. Hän ei hymyile. Hän
vain nostaa kätensä – ja menee alas. Mies ei
seuraa. Hän ei ole enää poliisi. Hän on vain
mies, joka tietää: järvi ei ole järvi. Se on
muisti, joka ei unohda. Se on koko kansan suru,
joka on muuttunut maailman mekanismiksi. Kun
teknologia menee rikki, järvi ottaa takaisin sen,
mitä sota ei pystynyt.
Hän palaa kylään. Sauna on kylmä. Kivi on puhdas.
Hän asettaa kahvin mukin kivelle. Ei sano mitään.
Ei tarvitse. Järvi tietää. Ja se ei ole vielä
täynnä.
