Nainen työskentelee Auringonpilkkujen
avaruusasemalla, jossa valo on sammutettu
vuodesta 1972 alkaen – säännöksellä, joka sai
alkunsa talvisodan jälkeen, kun viimeiset
lentokoneet olivat jääneet ilman valoa ja
ihmiset olivat alkaneet katoamaan pimeydessä.
Säännön mukaan kukaan ei saa liikkua ilman valoa.
Kukaan ei saa syöttää valoa. Kukaan ei saa kysyä,
miksi valo on kadonnut. Pimeys on muuttunut
todellisuudeksi: se syö muistia, se tekee
ihmisten silmistä kirkkaat, mutta he eivät enää
näe toisiaan. Asema on yksi viidestä jäljellä
olevasta, ja sen säännöt ovat ainoa, mikä pitää
ihmisten henkissä.
Viidennellä viikolla katoaa toinen hoitaja. Hän
oli viimeinen, joka muisti valon. Nainen löytää
hänen sairaanhoitajansa käsineen – ne ovat
täynnä pieniä, pehmeitä koloja, kuin ne olisi
syöty pois hiukkaisittain. Hän ei koskaan sano,
että hän tietää. Hän vain kääntää käsineet
käsiinsä ja lähtee kävelemään pimeydessä.
Säännön rikkomisesta seuraa kuolema – mutta hän
ei ole ensimmäinen, joka on tehnyt sen. Kolme
hoitajaa on katoanut tänä vuonna. Kaikki heistä
olivat lähteneet pimeydessä samaan suuntaan:
takaisin korjaamoon, jossa valo oli ennen.
Korjaamo on täynnä vanhoja, kirkkaita valaisimia
– mutta ne eivät toimi. Ne ovat kuin jääneet
elämään ilman sähköä. Nainen löytää käsikirjan,
joka on kirjoitettu Kalle Suhan käsillä –
viimeinen, joka tieti, mitä valo oli. Kirjassa
lukee: “Valo ei ole sähkö. Valo on muisti. Ja
muisti on viimeinen, mitä pimeys ei voi syödä.”
Hän sytyttää yhden valaisimen. Se ei valaise. Se
vain heijastaa hänen kasvojaan. Mutta se tekee
sen. Se tekee sen viidennen kerran.
Hän ei kuole. Hän ei palaudu. Hän istuu
korjaamossa, ja pimeys ei enää kosketa häntä. Se
ei ole hävinnyt. Se on vain oppinut antamaan
tilaa.
Seuraavana päivänä kaksi hoitajaa astuvat
korjaamoon ilman valoa. He eivät sano mitään. He
vain istuvat viereen. He eivät näe toisiaan.
Mutta he istuvat siellä.
Asema ei ole pelastettu. Mutta se ei enää ole
yksin.
