Lahden suussa tulee viimeinen lämpö.
Maanviljelijä hakee järveen kaivoa, mutta vesi
on kovaa. Hän nostaa rannalle vanhan pellon,
jossa kasvoi viimeinen viljely. Jää leviää maan
pinnalla, ja talvisota ei ole vielä ohi.
Kaupungissa ihmisiä saapuu uusia sääntöjä:
kaikki lämpö ja energiataseet tarkastetaan, ja
huoneistot suljetaan tilapäisesti. Maanviljelijä
miettii, miten voisi saada lämmön talostaan
ilman keskitettyä verkkoa.
Hän löytää vanhan savukkeen säilytyksessä, jossa
oli merkintöjä vuosina 1930. Kylmä kyyhkyry,
sanotaan. Se on paikka, jossa ihmiset käyttivät
luontoa ja muodostivat omaa järjestelmäänsä. Hän
rakentaa pieniä lämmityskalvoja, jotka toimivat
yksinään. Lämpö ei ole enää jakautuvaa, vaan se
kuuluu jokaiselle, jolla on osaaminen.
Kylmä kyyhkyry alkaa levitä. Muut alkavat varoa
lämmön katoamista. Maanviljelijä kutsutaan
kaupunkiin, jossa hänet kysytään, miten hän
tekee sen. Hän vastaa, että hiljaisuus on ase,
ja että lämmöllä on paino. Hänen talonsa pysyy
lämmössä, mutta muut eivät voi käyttää samaa
menetelmää. Hän saa määräyksen sulkea ovensa ja
estää muutaman henkilön sisäänkäynnin.
Kun jää kohdistuu kaupunkiin, maanviljelijä jää
kylmäksi. Hänen talossaan ei ole lämmöllä, mutta
hän ei anna periksi. Hän rakentaa uuden laitteen,
joka käyttää järven jäätä lämmön säilyttämiseen.
Lämpö ei ole enää tavoitteena, vaan se on
kestävyys. Kylmä kyyhkyry muuttuu muistoksi
siitä, miten ihmiset selvisivät kylmästä.
Maanviljelijä ei saa lainkaan lämmöllä, mutta
hän ei myöskään katoa. Hänen talossaan ei ole
valoa, mutta hän näkee tähdet. Hän on yksin,
mutta ei yksinäinen. Lämpö on nykyään vain
muistoa, mutta hiljaisuus on ase.
