Kesäkuun viimeinen päivä, 1958. MarjaLiisa
Väisänen kääntää kahden hevosen vähän jäljellä
olevan maan, kun lumikatastrofi tulee. Se ei ole
luonnonilmiö — se on laki. Vuoden 1953
maanviljelylaissa säädettiin, että jokaisen
maatilan pitää olla vähintään viisi hehtaaria,
mutta jos lumipeite pysyy yli 180 päivää
vuodessa, koko alue luetaan
elinkeinotarpeettomaksi. Kylänsä kaksi hehtaarin
torppa ei enää kuulu maanviljelijälle, vaan
valtioille. Hän ei tiedä sitä vielä.
Lumi ei sulata. Se nousee kylmänä, raskaina
kiveinä, kattaa puut, tien, saunan, järven.
Pimeys jää. Kylän kaksi viimeistä taloa
sulkeutuvat. Sauna on viimeinen lämmin paikka,
mutta puu on loppumassa. MarjaLiisa käyttää omaa
puuta — vanhan isän kivikkojen kera. Hän ei
sanonut mitään, kun poika meni Helsinkiin, mutta
tietää: hän ei ole erakko, vaan viimeinen, joka
ei ole luopunut.
Talven 123. päivänä järvi ei sulanu. Valtio
lähetti kolme virkailijaa, joilla oli lupa
poistaa kaikki rakennukset, jotka eivät täytä
uutta kriteeriä. He eivät tulleet tukemaan.
Tulevat korjaamaan. MarjaLiisa ei vastannut. Hän
ei puhunut. Hän pani kaksi koria täyteen kauraa
ja laittoi ne järven reunalle, päälle
lumipeitteen. Hän kävi kerran yöllä, käsillä
täynnä kalkkia, ja piirsi suuren, viisikulmaisen
muodon maahan — Kalevalan sormenjälki. Ei kukaan
tullut katsoa.
Lumipeite sulaa viimeisenä toukokuuta, mutta ei
koskaan täysin. Maan pinta on kivinen, kuivunut,
ja kaksi hehtaaria on nyt kolme. Valtio ei voi
poistaa rakennusta, joka on muuttunut osaksi
maata. Hän on tehnyt sen: maanviljelijä ei enää
viljellyt maata — hän on muuttanut sen. Hän on
muuttanut lainsäädännön. Kylässä on nyt yksi
talo, yksi sauna, ja yksi järvi, joka ei enää
ole järvi, vaan muistomerkki.
Hän ei osta uutta puuta. Hän ei odota kevättä.
Hän nukkuu saunassa, kunnes lumipeite palaa.
