Nainen kulkee metsän reunalla, jossa talvisodan
haudat ovat peitettyjä sammalilla ja kivillä.
Hän ei tiedä, miksi hän on tullut. Vain järven
ääni kutsui.
Nykyaika on muuttanut maan: ilmasto on
vähentänyt jäätä kymmenen metriä vuodessa, ja
rannikko on kadonnut. Järven pohja on
paljastunut — ja siellä, missä ennen oli kylä,
nyt on kylmä, vähän kirkas vesi, joka muistaa.
Tutkija asettaa kameran veteen. Kameran näyttöön
ilmestyy kuvia: naisen äiti, joka ei ole koskaan
elänyt tässä maailmassa, mutta joka puhui suomea
ääneen. Kuvat eivät ole arkistosta. Ne ovat
järven muistia.
Perintö ei ole varasto. Se on vuorovaikutus. Kun
nainen koskettaa vettä, hän muistaa kylän
leipomisen, kiusauksen, ja sen, miten hänen
isänsä lauloi Kalevalan runon, kun hän oli vielä
lapsi — mutta hänen isänsä oli kuollut 1940. Hän
ei ole ollut täällä silloin.
Ilmastopakolaisuus on muuttanut maan, mutta
järvi on muuttanut aikaa. Vesi ei vain muista.
Se kertoo, mitä ihmiset eivät uskaltaneet sanoa.
Mitä he piilottivat. Mitä he eivät saaneet
hautaamaan.
Hän kääntyy takaisin. Hänen käsissään on kaksi
kiväärin luotia, jotka hän löysi pohjasta. Ne
eivät ole sodasta. Ne ovat vuoden 1957. Hän oli
silloin tytöksensä. Hän oli nainen, joka oli
kadonnut.
Sauna on jäänyt rantaan. Sen kivit ovat kuumia,
vaikka ilma on pimeä ja kylmä. Hän astuu sisään.
Ei vettä. Ei höyryä. Vain hengitys.
Vesi nousee hänen jalkoihinsa. Ei vesi. Muisti.
Hän ei palaa. Hän ei ole enää tutkija. Hän on se,
jota järvi muisti.
Mystinen pimeys sulaa hänet. Ei pelkää. Ei itke.
Hän vain on.
Järvi on nyt täynnä. Hän on osa sitä.
