Kylässä on jäljellä vain kolme lasta. Kolme,
jotka tulevat joka aamu kahdeksalta, jalkapohjat
paksuina lumessa, pukuissa, jotka ovat olleet
kahden veljen ja yhden sisaren. Opettaja, Tuomas,
ei puhu enempää kuin tarvitaan. Hän kirjoittaa
taululle sanoja, joista ei ole enää ketään, joka
käyttäisi niitä. Hän tekee koulun kahvin, joka
on aina sama – kahvi, jota ei ole myöskään enää
kaupassa.
Valtio asetti säännön: viisi lasta, muuten
suljettu. Koulun sulkeminen merkitsee, että kylä
kuolee. Ei enää tietoja, ei enää puhetta, ei
enää koulun kelloa, joka on viimeinen aika, joka
kylässä on. Tuomas ei ole vastustanut. Hän ei
ole kirjoittanut kirjettä. Hän ei ole kutsunut
toimivaltaa. Hän on vain tehnyt koulun työn –
joka on nyt yksi ainoa asia, joka pitää kylän
yhtenä.
Kolmannen talven pakkasen kuluessa, kun
viimeinen lapsi saapuu aamulla, hänen kengät
ovat rikkoutuneet. Hän ei ole sanonut, että hän
on kulkenut yli kahden kilometrin metsän läpi,
kun järven jää on rikkoutunut, ja hän on
joutunut kävelemään kuivalla pohjalla, joka oli
ennen vettä. Tuomas katsoo häntä. Hän antaa
hänelle uudet kengät. Ne ovat vanhoja, joita hän
on pitänyt hyllyssä – kengät, jotka olivat hänen
isänsä. Hän ei sano mitään. Hän vain laittaa ne
lattialle.
Seuraavana päivänä kylän pääkatu on tyhjä.
Kaikki ovat lähteneet. Järvi on peitetty
pimeällä, joka ei ole lumella, vaan syvällä,
joka ei palaudu. Talvisodan aikana kylä sai
nimensä siitä, että se oli viimeinen, joka ei
annettu periksi. Nyt Tuomas istuu koulun
eteisessä. Hän on yksi. Hän on viimeinen. Hän ei
ole koulun johtaja. Hän on sen muistomerkki.
Koulun kello on rikki. Mutta hän on laittanut
sen käyntiin. Se ei soi. Se ei kuulu. Mutta se
liikkuu. Joka aamu, kello kahdeksan, hän kääntää
kahden sormen avulla viimeisen ajan. Se ei ole
kello. Se on rauhallinen vastustus. Se on koulun
laki. Se on metsän laki. Se on järven laki.
Kolme päivää myöhemmin valtion viranomainen
tulee. Hän näkee koulun auki. Hän näkee
Tuomaksen. Hän näkee kengät lattialla. Hän ei
sanonut mitään. Hän ei kirjoittanut raporttia.
Hän meni pois.
Koulun kello ei soi. Mutta se käy.
