Nainen palaa PohjoisKarjalaan, kylään, jossa
viimeinen saunakatto on roskana ja järven
reunalla seisoo viisi kuollutta mäntyä, joista
jokaisen runko on kääntynyt kohti kylää. Hän ei
ole palannut muistojen vuoksi — hän on palannut
sen takia, että kyläläiset ovat jättäneet hänen
isänsä kuolleen puun alle, eikä kukaan ole
koskaan katsonut ylös.
Nykyaika on 1973. Sähkö on tullut, mutta metsän
reunoilla ei ole kenttiä, vain kourallinen kylän
vanhoja, jotka eivät salli metsän käyttöä.
Säännöt ovat yksinkertaiset: kukaan ei saa
kaataa vanhaa mäntyä, joka on kasvanut
kuolleiden nimen alle. Kukaan ei saa sanoa
kuolleiden nimiä. Kukaan ei saa kertoa, mitä
metsä teki talvisodan jälkeen. Nainen tietää —
hänen isänsä oli yksi niistä, jotka eivät
palanneet. Hän ei ole kertonut kenellekään, että
hän oli näkemässä, kun metsä otti hänet.
Kylän nuorin miehistä, joka on käynyt
kaupungissa ja palannut erakoksi, kaataa
viidennen mäntyä. Hän haluaa rakentaa saunan. Ei
ole kukaan, joka estää. Mutta seuraavana yönä
hän ei herää. Hän löydetään metsän sydämessä,
kehossaan kaikki jäljet kuten hän olisi kasvanut
puun sisään. Hänen silmänsä ovat suljetut, mutta
hänen sormillaan on metsän virvoja — puiden
kuolettavaa värjäystä, joka ei poistu.
Nainen lähtee yksin metsään. Hän ei kutsu ketään.
Hän ei tee ritejä. Hän vain asettaa isänsä
kokoajan käyttämän metsäkärryn viiden puun
kohdalle. Kun kello on kolme, metsä alkaa
liikkua. Puut eivät värähdä — ne siirtyvät.
Juuret nousevat kuin sormet, ja ne kietoutuvat
kylän viiden vanhimman talon perustuksiin. Talot
eivät kaadu. Ne kääntyvät. Niiden ikkunat
muuttuvat silmiksi.
Sisäpuolella ei ole mitään. Ei jälkiä. Ei veriä.
Vain kylmä, kuiva tuuli, joka ei tule taivaalta.
Kyläntyöntekijät tulevat aamulla. He katsovat.
He eivät sanovat mitään. He vain kääntyvät ja
lähtevät. Kukaan ei enää asu siellä. Kukaan ei
enää puhu metsästä.
Nainen seisoo järven rannalla. Hänen käsiinsä on
jäänyt metsän virvo. Hän ei hengitä. Hän ei itke.
Hän vain katsoo, kun ensimmäinen lumipeite
peittää puut. Metsän kosto ei unohda. Se ei
tarvitse ihmisiä. Se vain odottaa. Ja nainen
tietää — jos joku kerran yrittää palauttaa kylän,
metsä ottaa vielä enemmän.
