Poliisi Kari Mäkinen kävelee Tornionjokien
rantaan Juhannuksen yöllä, kun kolme katoamista
viime viikolla viittaavat samaan paikkaan:
vanhaan saunataloon, joka ei ole kartalla. Hän
ei tiedä, että jokainen kadonnut on saanut
Juhannuspalon jälkeen saman ilmeen – kuin olisi
nähnyt jotain, jota ei saa muistaa.
Kylmä tuuli ei tuota hiljaisuutta – se tekee
siitä elävän. Metsä ei vain kuule, se muistaa.
Vuoden 1944 jälkeen, kun kansa oli kutsunut
talvisodan haavoittuneet ja kadotetut pois,
metsä oli oppinut suojella niitä. Se ei enää
salli etsimistä. Säännöt eivät ole kirjoitettu,
mutta ne tulevat silloin, kun kättä nostaa:
kukaan ei voi syöttää saunaa, ellei se ole
palanut jo kerran.
Mäkinen sytyttää saunan tuleen, vaikka se on
kielletty. Tulen lämpö ei kuumenna – se kertoo.
Palamisen jälkeen se kertoo, mitä metsä on
ottanut. Hän näkee kuvan: kaksi lasta, joiden
nimet ovat kadonneet viranomaisilta, mutta eivät
metsältä. He seisovat järven reunalla, eivätkä
liiku. He eivät ole kuolleet. He odottavat.
Kun Mäkinen yrittää ottaa yhteyttä Tornion
pääpoliisilta, hänen puhelinsa ei toimi.
Sähkölinjat katkeavat. Hän joutuu kävelemään 27
kilometriä takaisin, ja koko matkan metsä seuraa.
Ei haukku, ei karhun jälki – vain hiljaisuus,
joka painaa kuin jää.
Hän palaa saunaan aamulla. Palava puu on
muuttunut kiviksi. Kolme nimeä on poltettu sen
sisään. Ei yhtään lisää. Ei uusia kadonnutta.
Hän laittaa saunan oven kiinni. Ei enää etsi. Ei
enää raportoi.
Metsä on saanut sen, mikä sen oli.
Kylmä on jäänyt.
Selviytyminen ei ole välttämättä elää. Se on
jättää se, mitä ei voi palauttaa.
