Talven pimeys peitti Kainuun kylän kuin musta
kankaan. Viimeinen sauna, vanha kivinen rauta ja
puukerros, oli ainoa paikka, jossa ihmisten
hengitys ei jäissyt ilmassa. Kylänvanhin, Eemeli,
hoiti sen yksin – kuin hengitys, jota ei saanut
katkaista. Saunan lämmittäjä oli kuollut viime
vuoden jouluna, ja valtio oli luvannut
sähkölämmityksen koko kylälle – jos sauna
puretaan ja materiaalit luovutetaan.
Eemeli oli viettänyt viimeiset 23 vuotta
polttamalla saunan kuumuuden yhteen – ei vain
puuta, vaan myös kylän vanhoja kirjoituksia,
naisten sukkia, miehen kengät, jotka olivat
jääneet jääkärin takaisin. Sauna oli ainoa
paikka, jossa muistot pysyivät lämpiminä. Nyt
valtio vaati uutta alun mahdollisuutta: sähkö,
joka ei vaatisi ihmisen kärsimystä.
Ensimmäinen sääntö, joka kohosi kuin metsän
tuuli: kukaan ei saa enää polttaa saunassa ennen
kuin viranomainen on tarkastanut. Eemeli poltti
saunan puuseinät yksin yönä, kun lumisade peitti
kylän. Hän ei puhunut. Hän ei itkenyt. Hän
laittoi kylän vanhimman naisten käsineet kivien
alle – ne, jotka olivat kuumentaneet lapsen
kädet talvisodan aikana. Sisua ei ollut tarpeen
nimetä. Se oli jo siellä.
Toinen sääntö: saunan kiviä ei saa käyttää
muuhun kuin sähköasennuksen perustuksiin. Eemeli
kantoi kiviä itse – jokaisen kiven kanssa hän
muisti, miten vesi oli valunut pimeästä järvestä,
miten miehet olivat lausuneet Kalevalan runoja,
kun kylmä oli tullut liian lähelle. Hän ei
muistanut sanoja. Hän muisti kuumuuden.
Viimeinen päivä, kun saunan katto katosi, Eemeli
laittoi sisään viimeisen esineen: poikansa
kengät, jotka olivat jääneet jääkärin takaisin
vuonna 1940. Hän ei puhunut. Hän ei katsonut.
Hän poltti ne, kun sähkölinja tuli kylään. Kylä
sai lämmityksen. Sauna katosi. Mutta se, mitä
kylä sai, ei ollut energia. Se oli tyhjyys, joka
ei kuumentanut.
Seuraavana aamuna kylässä ei ollut ketään, joka
olisi kutsunut saunaa. Eemeli istui kivien
kohdalla, missä sauna oli ollut. Hän oli nainen.
Hän oli kylänvanhin. Hän oli sota. Hän oli uuden
alun mahdollisuus. Hän oli synkkä. Ei yhtään
kylässä kysyi, miksi hän ei mennyt sisään. Hän
ei mennyt. Hän ei koskaan enää mennyt.
