Kesäkuun 12. päivänä 1978 PohjoisKarjalan
rauhallisessa kylässä, jossa sauna on vielä pyhä
ja metsä puhuu, Sirkka Niskanen poltti viimeisen
kirjansa – kolme sivua käsiin kirjoitettua,
joissa oli nimet kuolleista luodoista. Hän oli
viimeinen noita, joka vielä tiesi kutsua metsän
henget – ja valtio oli sen vuoksi sulattanut
kaikki käsikirjoitukset, julkaisseet tieteen
nimissä. Kielto ei ollut laki, vaan se oli
tietoisesti unohdettu: kaikki, mikä ei
soveltunut hyvinvointivaltion kirkkaaseen
tulevaisuuteen, katosi hiljaisesti.
Kun ensimmäinen Vappujuhla järven rannalla
pidettiin seitsemän vuotta sitten, kyläläiset
olivat riehuneet koko yö – mutta seuraavana
aamuna kolme lasta olivat kadonneet. Ei jälkiä.
Ei ääntä. Vain kaksi kengänjälkeä, jotka
johtivat veteen. Kylä puhui hiljaisesti. Ei
kysynyt. Ei uskonut. Sirkka tiesi: se ei ollut
ihminen, joka otti heidät. Se oli se, mikä oli
nukkunut alhaalla, kun talvisota tuhosi
pohjavedet ja kylät katosivat maan alle. Se oli
Kalevalan metsän sydän, jota ei saanut herättää.
Vuonna 1978, kun valtio aloitti järven pohjan
kaivaukset – "energianvarojen
turvaamiseksi" –
Sirkka koki ensimmäisen kerran, miten kylmä vesi
nousee ylös ilman tuulta. Käsiin tuli kivi,
jossa oli kaksi kuvaa: lapsen kasvot ja kaksi
silmää, jotka eivät katso ulos. Hän tiesi: se
oli viimeinen varoitus. Koulutettu vapaan tiedon
ja hyvinvoinnin puolesta, hän oli käyttänyt
viimeisiä voimiaan sulattamaan kaikki kirjansa –
mutta ei voimia. Ne olivat jäljellä. Pimeydessä.
Veden alla.
Vappuna, kun kylä lauloi ja syötiin mämmiä ja
järven reunalla poltettiin tulehtuneet kehät,
Sirkka meni veteen. Hänen pukunsa oli vanha
käsityö, jossa oli kudottu sormenjälkiä
kuolleista. Hän ei puhunut. Hän ei kutsunut. Hän
vain istui kiven päällä, joka oli nousemassa
ylös – ja kun aurinko laski, koko järvi alkoi
hiljaisesti hengittää. Kymmenen lasta, jotka
olivat kadonneet vuosina 1971–1977, nousivat
pinnalle – ilman hengitystä, ilman silmiä, ilman
kysymystä. He eivät olleet kuolleet. He olivat
muuttuneet. Ja he eivät palaantuneet.
Sirkka ei karkannut. Hän ei pyytänyt apua. Hän
vain otti kiven, joka oli nousemassa, ja kantoi
sen takaisin pohjaan. Kun hän palasi kylään,
kaikki tieto oli kadonnut. Kirjat, muistot,
nimet. Kylä muisti vain sen, että Sirkka oli
katoanut Vappuna. Ei kukaan kysyisi, miksi järvi
oli hiljaisempi kuin koskaan. Ei kukaan muista,
että se oli ollut ennen – ja että se voi olla
taas.
Tämä oli viimeinen Vappujuhla. Seuraavaksi, kun
kylä päätti rakentaa sähköaseman, järven pohja
ei enää avautunut. Mutta joka kevät, kun pimeys
on paksuin, järven reunalla näkyy kaksi
kengänjälkeä – ja ne johtavat aina veteen.
